Veera Perälä

Veera Perälä

Vaisu ennätyskesä – ajatuksia kilpailukaudesta 2021

Viime vuonna olin neljä sekuntia hitaammasta ajasta ainakin neljäsataa kertaa onnellisempi. Tiesin silloin, että tuo tulos oli parasta, mitä kropastani sinä kesänä irtosi. En olisi pystynyt parempaan. Mielestäni tämä todistaa sen onnellisen tosiasian, että urheilu ei ole niin tuloskeskeistä, kuin miltä se vaikuttaa. Kyse on lopulta tunteista, kokemuksista, ja omista uskomuksista ja käsityksistä itsestään – itsetuntemuksesta.

Tämän tekstin kirjoittaminen on vaikeaa. Aluksi en halunnut ajatella kulunutta kilpailukautta, sitten en jaksanut, ja nyt en osaa. Mitä kerrottavaa minulla tästä on? Fiilikset ovat ristiriitaiset ja vähän mitäänsanomattomat. On oikeastaan aika tyhjä olo. 

Kausi oli hyvä. Sen pystyn sanomaan. Rikoin vihdoin kolme vuotta vanhan ennätykseni ja paransin viime kauden parastani yli neljä sekuntia. Tämän kauden viiden parhaan juoksun keskiarvo on vain kymmenyksen hitaampi kuin vanha ennätykseni. Muistan edelleen kesän 2019 kuin eilisen päivän – siitä on tultu jo kauas. Kymmenen sekuntia. Olen todella, todella helpottunut. 

Ehkä minulla on vähäsen mitäänsanomaton olo siksi, että en oikeasti osaa sanoa mitään. En osaa sanoa, mikä meni pieleen, sillä mielestäni mikään ei mennyt. Haluamani tulos vain jäi saamatta. Yleensä olen syksyisin täynnä tarmoa ja uusia visioita – motivoitunut niistä asioista, jotka edelliskaudella on tehty huonosti tai joita voi tehdä paremmin. Olen nytkin täynnä tarmoa, enkä malta odottaa maanantain ensimmäistä treeniä, mutta tällä kertaa minulla ei ole sitä tietynlaista raivoa lähteä parantamaan jotain tiettyä asiaa. Kaikki on hyvin. Oloni on oikeastaan todella tyyni. Tiedän, että kun teen saman minkä kuluneen vuoden aikana tein, mutta vähäsen kovempaa ja paremmin, tulen saavuttamaan parhaan tuloksen. Tiedän mitä teen ja tiedän, että olen tehnyt oikeita asioita oikealla tavalla. En lähde uuteen kauteen raivolla ja tarmolla, vaan tyynenä, itsevarmana ja luottavaisena. En ole katkera tai surullinen kilpailukauden jäljiltä, vaan täysin sinut saavuttamani tuloksen kanssa. Olen motivoitunut, inspiroitunut ja määrätietoinen. Tiedän mitä haluan ja miten tulen saavuttamaan sen. 

Kuva: Heidi Lehikoinen

Kuten sanoin, haluamani tulos jäi saavuttamatta. Odotin ehkä liian innoissani kovempia tuloksia, enkä siksi osannut olla niin tyytyväinen juoksuihini kuin olisin ansainnut olla. Jokaisen juoksun jälkeen ajattelin, että seuraavalla kerralla onnistun. Jokaisen juoksun jälkeen olin varma siitä. Odotin niin paljon enemmän. Kropassani oli enemmän annettavaa, enemmän näytettävää. En epäile hetkeäkään, etteikö ennätyksestäni olisi ollut otettavissa vielä sekunti tai kaksi pois. Harjoituskausi sujui käytännössä täydellisesti suunnitelmien mukaan ja teimme mielestäni juuri oikeita asioita. “Tällä hetkellä rehellisesti uskon 2.08 alitukseen tälle kesää ja toivon 2.06 alkuista”, kirjoitti valmentajani 9. kesäkuuta. En koskaan alittanut noita aikoja: ennätyksekseni jäi 2.08,15. 

Tämän kauden tavoitteeni olivat kovia. Halusin kilpailla nuorten EM-kisoissa Tallinnassa, voittaa nuorten suomenmestaruuden ja saada Kalevan kisojen mitalin. Tuloksellisesti tavoitteeni oli 2.06,2, EM-raja. En saavuttanut nuorten EM-rajaa, olin sairaana nuorten suomenmestaruuskisojen aikaan ja jäin ensimmäisenä ulos Kalevan kisojen finaalista. Julkaisin läpi kauden kilpailukuulumisia videomuodossa Instagramin tarinoihin niin rehellisesti ja aidosti kuin kykenin. Kalevan kisojen jälkeinen video jäi kuitenkin julkaisematta. Kauden pääkilpailun fiilikset olivat niin musertavaa ja itkuista katsottavaa, että ei tuntunut mukavalta julkaista sitä tuhansien ihmisten nähtäville. Sanoin tuossa videossa muun muassa – näin ennätyskesän jälkeen – etten saanut tältä kaudelta mitään. En mitään.

Viime vuonna olin neljä sekuntia hitaammasta ajasta ainakin neljäsataa kertaa onnellisempi. Tiesin silloin, että tuo tulos oli parasta, mitä kropastani sinä kesänä irtosi. En olisi pystynyt parempaan. Mielestäni tämä todistaa sen onnellisen tosiasian, että urheilu ei ole niin tuloskeskeistä, kuin miltä se vaikuttaa. Kyse on lopulta tunteista, kokemuksista, ja omista uskomuksista ja käsityksistä itsestään – itsetuntemuksesta. Koko tämänkin kirjoituksen ajan olen puhunut saavutetuista ja saavuttamattomista tuloksista, vaikka oikeasti tässä on kyse jostain paljon isommasta. Urheilu on melko pitkälti oppimista elämään itsensä kanssa. Täytyy oppia haastamaan itseään tarpeeksi, mutta ei saa vaatia itseltään liikaa. Täytyy osata viedä itsensä äärirajoille, mutta tiedettävä, milloin äärimmäinen raja tulee vastaan. Täytyy uskaltaa puskea, välillä väkisin, mutta oltava itselleen armollinen. Täytyy uskaltaa kohdata pettymys ja tekemänsä virheet, nähtävänä ne opetuksina ja aidosti sellaisina kuin ne ovat. On opeteltava sanomaan itselleen kiitos ja hyvä – silloinkin, kun tulos ei ole sitä, mitä on toivonut. 

Aloitan uuden harjoituskauden maanantaina, enkä todella malttaisi odottaa. En ole vielä koskaan ollut yhtä innostunut uudesta kaudesta. Minulla on myös ensimmäistä kertaa ikinä oikeasti ikävä kilpailemista jo tässä vaiheessa kautta. Olemme valmentajani kanssa käyneet tarkasti läpi kuluneen kauden ja tulevat kuviot: opimme ensimmäisen kokonaisen yhteistyökautemme aikana paljon ja nyt pääsemme laittamaan oppimme käytäntöön. Harjoitteluni tulee jonkin verran muuttumaan painopisteiltään, mutta hyväksi havaitut perusasiat pysyvät samoina. Musta on siistiä oppia jatkuvasti enemmän siitä, miten oma kroppa reagoi erilaisiin treeneihin ja ärsykkeisiin. 

Parina aikaisempana vuotena olen ikään kuin kirinyt itseäni kiinni. 2019 suuret epäonnistumiset ja sairastelut tiputtivat tulostasoni pariksi kesäksi, ja olen pyrkinyt pääsemään sinne, missä joskus olin. Nyt, ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, olen harjoituskauden alkaessa kovemmassa kunnossa kuin koskaan, parempi kuin olen ikinä koskaan ollut. En voi sanoin kuvailla, miten ihanalta, innostavalta ja helpottavalta se tuntuu. Olen ylpeä itsestäni, tämä ei ole ollut helppoa.

Tulevalla kaudella aion opetella olemaan iloinen isoista ja pienistä onnistumisista ja kiittämään itseäni. Olen kuitenkin aika hyvä. 

Iso kiitos valmentajalle, yhteistyökumppaneille, perheelle ja ystäville sekä jokaiselle, joka on elänyt matkassa mukana! Mulla on uskomaton tiimi ympärillä. 

Jaa ystäville

Share on facebook
Share on whatsapp
Share on twitter
Share on pinterest
Share on email

Kommentointi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.