Epäonnistumisten seuratessa toinen toistaan kesäkuussa 2019 itkin äidilleni, etten ole mitään ilman urheilua. Sanoin, etten haluaisi jatkaa tällaista itseni kiduttamista, mutta en voisi lopettaa, sillä mitä muutakaan olisin kuin urheilija? Tyttären, siskon, tyttöystävän, kaverin, ylioppilaan tai yliopisto-opiskelijan tittelit eivät tuntuneet mitenkään merkittäviltä tai innostavilta, eivätkä herättäneet minussa juurikaan ylpeyden tunteita. Olin tietenkin äärettömän onnellinen noista asioista, mutta tuossa elämänvaiheessa en osannut nähdä niitä kovin merkityksellisinä asioina identiteettini kannalta. Kerroin äidilleni, miten yksikään toinen asia elämässäni ei voisi koskaan aiheuttaa samanlaisia tunnereaktioita minussa kuin urheilu, ja miten kaikki muu pyristelyistäni huolimatta olisi toissijaista. Ei auttanut, että läheiseni yrittivät takoa päähäni, miten tärkeä ja riittävä olin heille omana itsenäni, ihan ihmisenä vaan. Tottakai minä sen tiesin, mutta itselleni en riittänyt. Oli helvetin pelottavaa huomata, miten koko identiteettini roikkui tulosten ja onnistumisten varassa. Tajusin, etten ole itselleni mitään, jos en onnistu saavuttamaan tavoitteitani – en ainakaan mitään arvokasta. Ei ole vaikeaa päätellä, mihin tuollainen oivallus johtaa. Jos roikut korkean rakennuksen reunalla vain yhden köyden varassa, varjelet tuota köyttä ja pyrit estämään sen katkeamisen kaikilla voimillasi.
En kokenut iloa tekemisestäni tuona vuonna niin paljoa kuin koin kaipaavani. Olin hukassa. En kokenut saavani pienintäkään palkintoa raadollisesta uurastamisestani – vaikka olin mielestäni tehnyt kaiken paremmin kuin koskaan aikaisemmin. Ymmärsin myöhemmin urheilleeni minäkuvani luomasta pakosta, enkä tekemisen ilosta ja intohimosta. Juoksin selviytyäkseni. Selviytymisellä en tarkoita hengissä pysymistä tai elämänhalua (mistään näin synkästä ja vaikeasta ei koskaan ole ollut kyse, en ole missään tapauksessa kokenut itseinhoa, itsetuhoisuutta tai pysyvää ja kokonaisvaltaista arvottomuuden tunnetta), vaan tarkoitan identiteettini selviytymistä. Pelkäsin sen horjumista. Pelkäsin huomaavani, etten haluakaan tätä tai etten olekaan tällainen, mestari. Halusin selviytyä sellaisena kuin olin tai parempana – enkä missään nimessä altistaa itseäni heikkouden tunteelle. Kovan uurastuksen jälkeen palkkapäivän sijaan minulta vietiin kaikki. Urheilu imi minusta viimeisetkin mehut ja tuntui kuin minusta olisi ollut enää kuoret jäljellä. Raudanpuutos-, mykoplasma- ja ylirasitusdiagnoosit tuntuivat pääosin helpottavilta, mutta reagoin niihin myös todella voimakkaasti. Miten kuvittelin pystyväni pärjäämään urheilijana, jos en onnistunut edes perusasioissa? Kuinka paska täytyy ihmisen – ei urheilijan, vaan ihmisen – olla, että ei vaivaudu sen vertaa miettimään valintojaan, että päästää itsensä sellaiseen rapakuntoon? Miten et muka aikaisemmin huomannut tätä, idiootti?
Usein olen halunnut voittaa enemmän kuin kukaan toinen kilpailijoistani. Enkä ole pelkästään halunnut voittoa, vaan olen tarvinnut sitä selvitäkseni itseni kanssa. Viisitoistavuotiaana en voittanut yhtäkään suomenmestaruutta, eivätkä hopea ja pronssi lämmittäneet mieltäni. Itkin koko matkan Oulusta kotiin, tiuskin mitalikakun leiponeelle isälleni, että hopeisia kakkuja ei meillä leivota, ja heitin kivennäisvesipullon huoneeni lattialle niin, että vesi kuohui jostain korkin välistä kasvoilleni ja ympäri seiniä. Koko seuraavan vuoden mielessäni oli vain kaksi asiaa: miten paskaa oli hävitä, ja miten en ikinä tekisi sitä uudelleen. 2015 oli eräänlainen käännekohta urallani, sillä tuona vuonna aloin tekemään totisesti töitä ja asettamaan tavoitteita. Seuraavana vuonna ennätykseni 400 metrillä oli parantunut kaksi sekuntia, olin 16-vuotias Kalevan kisojen finalisti, suomenennätyksen haltija nelkun viestissä, maajoukkue-edustaja ja ennen kaikkea suomenmestari. Olin koko vuoden puskenut hommia härkäpäänä mistään muusta kuin suomenmestaruudesta välittämättä ja se toimi. Silloin se vinksahti. Millään muulla ei ollut väliä kuin mestaruuksilla, itsensä ylittämisellä ja useiden sekuntien ennätysparannuksilla. Tai ehkä se oli vinksahtanut jo vuosia aikaisemmin. Olen aina pärjännyt hyvin huolimatta siitä, mitä olen päättänyt tehdä. Olen ihmisenä sellainen, että minulla on kerrallaan vain yksi tai kaksi asiaa näkökentässäni ja niiden eteen olen valmis tekemään ihan mitä tahansa. Koska pienestä asti olen onnistunut ja sitä myöden saanut kehuja suorituksistani urheilijana, kirjoittajana, opiskelijana ja ihmisten kanssa toimijanakin, olen oppinut rakentamaan identiteettini näiden onnistumisten pohjalta. Niin ihmiset toimivat. Eräs urheilupsykologi pyysi minua kerran kertomaan itsestäni jotain, joka ei liittynyt mitenkään mihinkään suorittamiseen. Tehtävä oli vaikea kahdesta syystä: ensinnäkin siksi, että näin kaiken elämässäni jonkinlaisena suorittamisena, josta pystyin antamaan itselleni arvosanan, ja toiseksi siksi, että asiat, jotka eivät liittyneet suorittamiseen, eivät tuntuneet olevan oleellisia identiteettini kannalta. Sama, kuin olisin vastannut kysymykseen olevani ihmislajin edustaja: periaatteessa totta, mutta mitä tekemistä sillä oikeasti on minäkuvani kanssa? En muista, mitä lopulta vastasin kysymykseen. Muistan vain, että vastaaminen itsessäänkin tuntui suoritukselta – mitä psykologi haluaisi, että vastaisin? Miten kannattaa vastata, että vaikuttaa olevansa hyvä ja viisas?
Kilpailukauden päättyessä viime kesänä synkkiin tunnelmiin olin helpottunut päästessäni hetkeksi pois urheilijuudestani. Pari kuukautta olin minä vain. Vaikka tietenkin urheilijuus on osa minuuttani ihan sama mitä teen tai miten päin olen, noiden parin kuukauden aikana se ei ollut ensisijainen osa minua katsoessani peiliin. Mietin tuolloin paljon, miksi minulle kävi näin. Miksi juuri tänä kesänä juuri minun piti epäonnistua? En usko ennalta suunniteltuun elämään tai korkeisiin voimiin, mutta uskon löytäväni kaikelle tapahtuvalle selityksen. Kuvittelin tuon selityksen olleen tällä kertaa, että sain kokea elämäni ensimmäisen kesäloman ja nauttia muista elämän tarjoamista jutuista, kuten festareista, yöttömistä öistä, jäätelöstä ja auringossa löhöämisestä vailla huolen häivää. Tuolla kesällä taisi kuitenkin olla kesälomaa syvempikin merkitys, joka valkeni minulle vasta nyt uuden kilpailukauden alkaessa.
Kiitos maailma, että irrotit urheilun minusta hetkeksi. Olen onnellinen ja ylpeä voidessani kertoa, että itsetuntoni on nyt vakaammalla pohjalla kuin koskaan aikaisemmin. Identiteettini ei enää riipu yhtä paljoa mitaleista, tuloksista ja maajoukkue-edustuksista kuin aikaisemmin. Tulin viime kesänä tilanteeseen, jossa minun oli pakko olla jotain muuta kuin urheilija, enkä voisi olla kiitollisempi. Olen kliseisesti ilmaistuna löytänyt itseni, sisäistänyt vihdoin olevani muutakin kuin asennetta ja numeroita. Olen innostunut urheilun lisäksi monista muistakin asioista ja minulla on inspiroivat unelmat ja isot suunnitelmat elämälleni urheilu-uran jälkeen. Kilpailut eivät jännitä enää samalla tavalla, vaikka tottakai adrenaliini kohisee suonissa yhtä kovaa kuin aina ennenkin ja herättää villit perhoset vatsassani. Enää en kuitenkaan koe pakokauhunomaista tunnetta ajatellessani tulevaa kilpailua, enkä pelkää epäonnistuvani. En edelleenkään halua epäonnistua, mutta en pelkää sitä. Viime kesänä pahin pelkoni toteutui ja selvisin siitä. Ajatus siitä, että urheilu-uran päättymiseen päättyisi kaikki muukin, tuntuu nykyään kaukaiselta. En pysty edes yrittäessäni täysin palaamaan niihin ajatuksiin ja tunteisiin, kun koin maailmani romahtavan epäonnistumisen hetkellä. Voin ensimmäistä kertaa ikinä sanoa vilpittömästi urheilun olevan vain urheilua. En urheile, koska minun on itseni kannalta pakko. Valitsen tehdä tätä joka päivä silkasta ilosta ja intohimosta. Kaikki päivät eivät ole hyviä, mutta ne eivät lannista minua enää yhtä paljon. Luotan siihen, että siipeni kantavat, vaikka urheilu pettäisikin jossain vaiheessa alta – enkä usko sen pettävän ihan hetkeen. Ehkä jopa uskallan antaa tälle enemmän, kun tiedän selviäväni epäonnistuessanikin. Vähän kuin vedonlyöntiä: jos minulla olisi miljoonien omaisuus, ei tekisi pahaa lyödä muutamasta kymmenestä tuhannesta vetoa. Opiskelijabudjetilla en uskaltaisi tehdä sitä koskaan, sillä siinähän voisi mennä elämä alta. Mutta toisaalta voisin myös voittaa…
Läheiseni ovat helpottuneita ja onnellisia puolestani, kun ovat huomanneet minun löytäneen terveemmän suhtautumisen intohimooni. Itseäni kuitenkin hieman pelottaa. Onko jokseenkin epäterve tai pakkomielteinen suhtautuminen urheiluun menestyksen edellytys? Eikö se mene niin, että urheilua täytyy elää ja hengittää jokainen sekunti, jotta siinä voi pärjätä? Täytyykö urheilun olla elinehto, jotta sille pystyy antamaan tarpeeksi? Onko pakko juosta henkensä edestä?