perjantai 21. helmikuuta 2020

Miten nousin ylös?

Hei, nyt alkaa olla korkea aika päivittää viime kesän ”kuoleman” jälkeiset kuulumiset. Viime postauksesta on vierähtänyt tovi jos toinenkin, sillä elämässä on ollut sen jakamista tärkeämpiä juttuja enemmän kuin tarpeeksi! Palataan ajassa puoli vuotta taaksepäin, hetkeen, kun kesä alkoi kääntyä syksyksi, ajatukset toiminnaksi. Viime kesän ylirasitus-mykoplasma-raudanpuutos-hulabaloo alkoi pikkuhiljaa olla selätetty ja katseet oli käännetty tulevaan kauteen.

Opin syksyn aikana tärkeän opetuksen elämästä; helppo on kaatua, mutta helvetin hankalaa nousta ylös. Valmentajani kiteytti ajatuksen mielestäni osuvasti, kun olin ajamassa kohti Kuortaneen urheiluopistoa, hän pelkääjän paikalla: ”Mieti, miten helppoa nytkin olisi kääntää ratti vasemmalle, ajaa täysiä tuohon ojaan. Eihän se lopulta ole vaikeaa. Mutta miten kauan kestääkään – ja miten paljon maksaakaan – että sekä ihmiset että auto saadaan takaisin tielle, ehjänä, jatkamaan matkaa.” Niin, kuvittelin kesällä pahimman olleen ohi. Kuvittelin, että kauden keskeyttäminen olisi ollut haastavinta, ja että ongelmat ratkaistuani kaikki olisi taas hyvin ja pääsisin jatkamaan tasan siitä, mihin olin viimeksi jäänyt. Huomattavasti vaikeaa kesää rankempaa olikin sitä seuraava syksy, ja sen sain tuntea joka ikisessä solussani.

Elokuussa aloitin treenit kävelylenkeillä, hölkän fiilistelyllä, liikkuvuusharjoituksilla ja satunnaisilla lihaskuntotreeneillä. Elokuun ajan harjoittelin silloin kun huvitti, mikä tapauksessani tarkoitti kahta tai kolmea kertaa viikossa. Takana oli totaalilepoa kesäkuun lopusta saakka. Lisää haastetta ylirasituksesta palautumiseen toi muutto uuteen kaupunkiin ja kouluun. Elo-syyskuun vaihteessa, kivasti fuksiviikolla, sairastuin flunssaan ja huilasin vielä hetken ennen varsinaisen harjoittelun alkamista. Syyskuussa harjoittelin jo ohjelman mukaan, mutta juoksua tuossa kuussa tuli todella vähän: treenit koostuivat pääasiassa pitkistä vaelluksista, uinnista, vesijuoksusta, pyöräilystä ja kuntopiireistä. Juoksulenkeillä vauhti lähenteli kuutta ja puolta minuuttia kilometrillä. Kovimmat treenit olivat tekniikkakestävyyksiä ja kovimmat juoksut rentoja satasia (tai oikeastaan raffeinta oli pyöräillä kouluun ja takaisin – Jyväskylässä on lakeuksien likalle ylämäkiä ihan riittävästi…).

Vasta lokakuussa alkoi vauhtikestävyys- ja määräintervalliharjoittelu. Vauhtien todellisuus itketti ja nauratti yhtä aikaa, mutta nopea kehitys helpotti ahdistusta. Oli psyykkisesti todella rankkaa huomata, miten pohjalta sitä joutuikaan aloittaa. Tuntui siltä, että olisin aloittanut kaiken ihan alusta. Lokakuun puolessa välissä tehdyissä happotesteissä (3x3x300m kiihtyvillä sarjoilla, laktaattien mittaus sarjojen välissä) tulokset olivat paremmat kuin edellisvuonna. Se ei kuitenkaan ollut varsinaisesti iloinen uutinen, sillä vuosi aikaisemmin tilanne oli hälyttävän huono. Kuitenkin tilanteeseen nähden tulokset olisivat voineet olla paljonkin surkeammat, joten testi motivoi älyttömästi jatkamaan kärsivällistä harjoittelua kropan ehdoilla.

Kahden kuukauden kuluttua joulukuussa tein saman testin, ja hapot pysyivät noin kolme millimoolia edelliskertaa alempana. Jotain oli tehty oikein. Olin vihdoin saanut hinattua romuttamani auton ojasta. Nyt täytyi enää korjata se, ja seuraavaksi kääntää etuvalot oikeaan suuntaan. Korjattavaa nimittäin oli. Ferritiinitasot eivät olleet nousseet niin kuin oli odotettu, ilmeisesti käyttämäni rautavalmiste ei vain toiminut mulla. Tarina ferritiinitaistelusta jääköön toiseen kertaan, mutta paljastettakoon, että työ sen voittamiseksi jatkuu. Auto ihan pikkiriikkisen lommoilla homma jatkui, ja joulukuun loppupuolella kuvioihin astuivat tehointervallit. Lempparia! Vietin vuodenvaihteen kolmeviikkoisella maajoukkueleirillä Portugalissa, joka sujui norovirusepidemiaan saakka mainiosti. Viimeiset puolitoista viikkoa leiristä jouduin keräilemään itseäni vatsataudin jäljiltä, mutta anyhow leiri tehosi, ja Suomessa treenit kulkivat taas älyttömän hyvin. Olin kunnossa.

palkintojen jako
palkintojen jako

Oli syksystä saakka selvää, että hallikausi jäisi todennäköisesti multa väliin. Vaikka periaatteessa olisin voinut olla hyvässäkin kunnossa, en halunnut riskillä kiirehtiä kisakuntoon. Tavoitteenani oli nostaa tehoja tasaisesti ja maltilla, pitäytyä alkuperäisessä suunnitelmassa ja luottaa prosessiin. Ei ollut helppoa, mutta onnistuin. Tyydytin kisahimoni yhdellä 500 metrin pituisella (1.20) jänisjuoksulla, joka kulki kuin unelma. Siis vannon, ettei juoksu ole koskaan tuntunut helpommalta. Innostuin testaamaan aerobiatasojani myös 3000 metrin testijuoksulla, jonka juoksin valojäniksen perässä kohtuu rennosti kymmeneen ja puoleen minuuttiin. Vaikka en varsinaisesti päässytkään kisaamaan, sain näistä kahdesta juoksusta rutkasti luottoa omaan tekemiseen ja kaipaamiani todisteita siitä, että teen oikeita asioita oikeaan aikaan. Voin nimittäin kertoa, että luotto omaan tekemiseen rakoilee herkästi, kun näkee muiden tekevän juttuja lähes päinvastoin. Istuin hallikauden aikana lähes joka viikonloppu kisakatsomossa ja puhelimessani oli jatkuvasti auki tulospalvelut eri kilpailuista ympäri Suomen – mikä ei varsinaisesti helpottanut oloani tai kannustanut malttamaan. Kesällä radan reunalla seisominen ei tuntunut pahalta, sillä tiesin, etten itse kykenisi radalla mihinkään. Nyt oli eri juttu, ja jouduin pitelemään penkistäni kiinni, etten sinkoaisi kilpailemaan.

palkintojen jako
palkintojen jako

Tänään, perjantaina 21. helmikuuta, alkoi loma. Kova, hallikautta mallaileva treenijakso sinetöitiin eilen tehointervalleilla, jotka hoidettiin aamulla pois jaloista hieronnalla. Seuraavaksi mulla on suunnitelmissa ylimenon kaltainen huiliviikko, jonka vietän mukavalla porukalla pohjoisessa. Seitsemän raskasta, mutta ihanan palkitsevaa harjoituskuukautta on nyt ohi. Olen väsynyt, mutta tyytyväinen. Estejuoksija Colleen Quigley kirjoitti eilen Instagramissaan: ”I’ve been feeling so content lately. Not complacent, but content. It’s that feeling when everything just feels good in the world because it’s all happening just the way it’s supposed to. It feels like you’re in a perfectly paced race, in the exact position you’re supposed to be in, just clicking off laps and waiting for the right time to unleash a kick. I’m not kicking yet, but I’m confident in my preparation and I’m trusting that my instincts will tell me when it is the right time to go around and take the lead.” Tuntuu helvetin hyvältä, että voin samaistua tuohon kuvatekstiin. Näihin sanoihin päätän tämän puolivuotisen treenijakson, ja näistä sanoista jatkan seuraavaan puolivuotiseen viikon kuluttua!

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top