tiistai 15. syyskuuta 2020

Kauden 2020 kulisseissa

Kesäisin kirjoittaminen on lähes mahdotonta. Kilpailukausi on taideteos, jota ei tietenkään paljasteta ennen kuin se on valmis. Nyt se on valmis. Tragikoominen jännitysnäytelmä, ehkäpä kaikessa dramaattisuudessaan ja itsensä uudelleen löytämisessään jopa melodraama, joka päättyi jotakuinkin onnellisesti. Tervetuloa kierrokselle kauteni kulisseihin.

Alku: Esitellään henkilöt, tapahtumapaikka ja tarinan keskeinen konflikti tai ristiriita.

V****jen kevät 2020 ei kuulunut alun perin minunkaan käsikirjoitukseeni. Eikä suunnitelmassani mainittu sanallakaan treenileirillä vuodenvaihteessa sairastamaani norovirusta tai helmikuun lopulla tulehtunutta akillesjännettä, joka vaivasi aina huhtikuuhun saakka. Ainiin, en myöskään syksyllä kirjoittanut suunnitelmaani mitään valmentajan vaihtamisesta kilpailukauden kynnyksellä. Mutta mikään ei kuitenkaan enää yllättänyt minua, sillä vaikka alkuperäisestäsuunnitelmastani puuttui monta toteutunutta muuttujaa, kirjoitin päiväkirjaani jo syyskuussa 2019: ”Plan A never works.” Minulla oli täydellinen suunnitelma, mutta koska olen kahdessakymmenessä vuodessa oppinut elämän kulusta sen, että tilanteet todella elävät ja uunnitelmat muuttuvat, minulla oli myös varasuunnitelmia aina öökkösiin asti.

Suunnitelma A:
Lepää niin kauan, että ajatus harjoittelemisesta alkaa tuntua vastustamattomalta. Lepää sitten vielä viikko tai kaksi. Aloita treenit kävely- ja pyörälenkeistä. Palaudu ylirasituksesta samalla, kun kotiudut uuteen kaupunkiin ja yliopistoon. Korjaa veriarvot. Nosta tehoja maltilla. Hallikauteen ei ole kiire, kisaa vain jos olet valmis (mitä todennäköisesti et tule olemaan.) Lokakuussa ota mukaan peruskestävyyden lisäksi enemmän vauhtikestävyyttä ja määräintervalleja. Vuodenvaihteessa kolmeviikkoisella Portugalin leirillä voidaan nostaa tehoja. Hallikauden aikaan nostetaan tehot mahdollisimman korkealle. Sitten huilataan hetki, ja lähdetään jatkamaan harjoittelua peruskunnon kautta kohti kilpailukauteen valmistautumista. Tässä kohtaa menetetyt päivät on jo kurottu kiinni, kaikki alkaa olla normaalia. Täysillä päin ja läpi, Kalevan kisojen mitalitaistoon ja ennätysjahtiin. Tai siis ei jahtiin vaan murskajaisiin, kaikkien aikojen come backiin. 

Oikeastaan tammikuuhun saakka kaikki menikin suunnitelmani mukaisesti. Peruskunto nousi suorastaan kohisten, palauduin hyvin ja kehityin niillä osa-alueilla joihin panostin. Kaikki oli hyvin. Treeneistä oli kuitenkin vaikeaa todella nauttia, kun koin kurovani menettämääni aikaa kiinni sen sijaan, että olisin kehittynyt eteenpäin. Se oli raskasta, mutta edistyksen näkeminen palkitsi.

palkintojen jako
Kehittelyvaihe: Konflikti tai ristiriita syvenee, juoni mutkistuu ja päähenkilö taistelee vaikeuksia vastaan.

Uuden vuosikymmenen vaihtuessa tärisin kylmissäni merenrannalla Portugalissa. Väsy kirveli silmiä ja halusin vain peiton alle. Raketit paukkuivat tummalla taivaalla ja kaukaa kuului ihmisten iloisia ääniä. Emme puhuneet ystäväni kanssa mitään. Pakotimme itsemme katsomaan raketteja, näkemään miten puhelimen näytöllä kello kääntyisi uuteen vuoteen. 1.1.2020 00:00. Mutisimme väkisin uuden vuoden toivotukset toisillemme ja laahustimme hotellille kengät täynnä rantahiekkaa. Sen jälkeen mikään ei enää mennyt suunnitelmien mukaan. Ihana, uusi vuosi 2020 oli alkanut. 

Ikään kuin kenraaliharjoituksena myöhemmin iskevään koronapandemiaan pieneen Monte Gordon kylään iski norovirusepidemia. Tein kaikkeni välttääkseni sairastumisen, vaihdoin jopa hotellia päästäkseni kauas mahdollisista tartuttajista. Karanteenia ja käsihygieniaa harjoiteltiin. Mikään ei auttanut. En pystynyt useaan päivään syömään mitään eikä edes neste pysynyt sisällä. Muistan pyytäneeni päästä sairaalaan tiputukseen vain, koska minulla oli niin kova jano (ihan validi syy sairaalahoidolle, onhan?). Muutamia urheilijoita vietiin jo sairaalaan. Oloni oli etova vielä pitkään parannuttuanikin ja harjoittelun pariin pääsin palaamaan hyvin vähitellen. Vasta leirin viimeisinä päivinä aloin olla oikeasti palautunut. Treenit kuitenkin purivat yllättävän hyvin, ja tunsin hallikauden aikaan olevani ihan kohtuullisessa kunnossa. En kilpaillut, mutta tyydytin kisahimoni yhdellä jänisjuoksulla ja 3000 metrin testijuoksulla. Kovempia tehotreenejä tein kuitenkin vähemmän kuin olisin kaivannut, ja kaikki turhat pikkuongelmat kuten vatsakivut ja lihaskrampit osuivat aina tehotreenien päälle. 

Akillekseni tulehtui taas. Oma moka, että päästin tilanteen eskaloitumaan tulehdukseksi asti. Ennakoinnissa epäonnistuin, mutta kivun yllättäessä reagoin tällä kertaa nopeasti ja tiesin mitä tehdä. Vähensin juoksumääriä, aloitin korvaavan harjoittelun ja keskityin vahvistamaan jännettä ja sitä ympäröiviä lihaksia. Motivaationi korvaavaan harjoitteluun oli kova, ja vaikka se on siis aivan niin ärsyttävää kuin voi olla, muistan jopa tietyllä tapaa syttyneeni pienestä haasteesta – näin tavoitteideni toteutumisen vielä paljon palkitsevampana, kun tie sinne olisi kivinen. Pian kuitenkin koronapandemia oli edennyt pisteeseen, jossa vessapaperit loppuivat kaupasta ja ilmassa oli jotenkin aavemainen tunnelma. Halli, kuntosali ja uimahalli suljettiin. Korvaava harjoittelu vaikeutui todella paljon: en pystynyt vesijuosta, uida, pyöräillä tai tehdä kuntosaliharjoittelua. Enkä juosta. Suurimman luodin otti motivaationi. 

Taistelutahto alkoi hiipua. Itkin päivittäin poikaystävälleni, etten jaksa enää. Eikä minulla edes ollut mitään, mitä jaksaa: pystyin tekemään vain kävelylenkkejä ja kuntopiirejä olohuoneen lattialla. Ostimme spinningpyörän kotiin, se helpotti vähäsen. Tein kyykkyjä Oskari hartioillani. Hän myös roikkui minussa vastuksena pohjeliikkeissä. Ja kuunteli, kuinka itkin hysteerisesti hyperventiloiden. Pelkäsin joutuvani käymään läpi samoja tunteita kuin edelliskesänä, enkä kokenut jaksavani sitä enää. En enää uskonut suunnitelmiini, varasuunnitelmien varasuunnitelmiin ja niin edelleen. Olin vähän hukassa ja suuntaa vailla. Samalla tunsin tarvetta vaihtaa valmentajaa. Kulunut vuosi ei ollut etävalmennuksessa toiminut niin hyvin kuin koin tarvitsevani ja kevään ahdingossa ongelmat kärjistyivät. Olin harjoitellut vuoden päivät ihan paria treeniä lukuun ottamatta yksin. Minua helpotti, kun pystyin tekemään jotain isoa ja konkreettista kehitykseni eteen. Lopulta asiat etenivät nopeasti, helposti ja hyvässä hengessä. 

Valmentajanvaihdos tuntui käännekohdalta. Sain ikään kuin uuden alun, uuden suunnitelman ja tuoreita ajatuksia ja näkökulmia. Innostuin urheilusta aivan uudella tavalla, paljon kovemmin kuin koskaan aikaisemmin. Maaliskuu kääntyi huhtikuuksi, päivät pitenivät ja akilles parani. Ihan kuin jalkani olisi parantunut käskystä: halusin päästä harjoittelemaan heti normaalisti uuden valmentajan kanssa ja yksinkertaisesti vain päätin, että jalan on nyt parannuttava. Kuntoutuksellakin toki saattaa olla jotain tekemistä asian kanssa, mutta tuntui, kuin se olisi vain totellut käskyäni. Yhtäkkiä kaikki tuntui mahdolliselta. 

Harjoittelin kovempaa ja laadukkaammin kuin aikaisemmin. Rakastin sitä. Treeneissä oli pitkästä aikaa oikeasti kivaa ja odotin niitä aina innolla. Tilanne oli kääntynyt parissa viikossa aivan ylösalaisin. Treenit olivat vaihtelevia ja niitä toteutettiin uusilla ja erilaisilla tavoilla kuin mihin olin tottunut. Luotin uuteen valmentajaani alusta saakka sataprosenttisesti. Olen tottunut tekemään itse ja koutsin kanssa yhteistyössä treeniohjelmiani ja -suunnitelmiani, kyseenalaistanut ja kysellyt, kieltäytynyt ja vaatinut ja ollut ylipäätään vahvasti mukana myös valmennuksessa. Nyt päätin alusta asti antaa valmentajan huolehtia harjoittelun suunnittelemisesta ja keskittyä itse olennaiseen. Se on ihanaa. Vasta nyt huomaan, miten paljon olenkaan vaivannut päätäni asioilla, jotka olisin voinut jättää valmentajan huolehdittaviksi, ja miten paljon se on vaikuttanut minuun.

palkintojen jako

Kilpailin ensimmäisen kerran Sastamalassa 4. heinäkuuta. Kilpailukunto ei ollut valmis, enkä oikeastaan minäkään, mutta kerran se kirpaisi. Edellisestä nelkun kisasta oli vierähtänyt reipas vuosi, ja kuntoni oli yksi suuri kysymysmerkki. En halunnut juosta 57-alkuista tulosta, mutta osasin odottaa sitä. Ehkä tasoni olisi ollut treenien perusteella aika tarkalleen 57 sekunnin tasoa, ehkä vähän alle, ehkä vähän yli. Juoksin kuitenkin ensimmäisen puolikkaan aivan liian lujaa vastatuuleen ulkoradalta ja etusuora meni kävelyksi. Kroppa ei vielä kestänyt happoa, eikä nelkun vauhdinjaosta ollut mitään muistikuvaa. Tulos oli 57.82. Harmitti vähän ja pelottikin, sillä tulos ei paljoa ollut edellisvuotta parempi – ja edellisvuosi oli aivan järkyttävää kuraa. 

Ensimmäinen kasin kisani oli kuitenkin ihan lupaava, sillä juoksin sen kiihtyvänä niin, että toinen kierros oli ensimmäistä kovempi. Aika ei ollut kummoinen ja painui yli 2.14, mutta rakenteellisesti juoksu enteili hyvää jatkon kannalta. Menneisyyden haamut olivat vahvasti läsnä juoksussa, enkä missään vaiheessa uskaltanut juosta täysillä. Pelkäsin happoja, kanttaamista ja epäonnistumista. Olin koko ajan vähän varuillani, ja vielä etusuorankin tulin jotenkin varman päälle varovasti. En ollut pystynyt kuvittelemaan onnistumista mielessäni pitkään, pitkään aikaan. Käydessäni juoksua läpi mielessäni ennen kilpailua näin vain hapotuksen, epäonnistumisen ja kopioita edelliskesän toinen toistaan traumatisoivammista juoksuista. Toisinaan en onnistunut käymään kisaa läpi ollenkaan, sillä en vain oikeasti muistanut, miltä se tuntuu. 

Mieli ei ollut mukana seuraavassakaan kilpailussa. En yrittänyt ollenkaan, selviydyin vain. En ollut läsnä. Kilpailu oli omalta osaltani surkea, mutta jollain ihmeen kaupalla pystyin laittamaan sen huonon päivän piikkiin vajoamatta sen syvempään itsesääliin. Juoksin 2.17. Yhtä hitaasti kuin edellisvuonna mykoplasmassa, ylirasittuneena ja raudanpuutteisena. Sinä päivänä oli tuhat ja yksi pikkusyytä, jotka vaikuttivat kilpailun kulkuun, mutta erityisesti mieli. Se ääni, joka huutaa hidastamaan ja lopettamaan ei vaikene, jos psyyke ei ole oikeissa asetuksissa. Äänen ei tarvitse oikeastaan edes huutaa, vaan kehottaa vain, ja kroppa tottelee. Ei sen niin pitäisi mennä. Se ei ole kahdeksansadan metrin juoksemista, se on turhanpäiväistä hengailua mukavuusalueella. 

Juoksin myös yhden tonnivitosen, jonka keskeytin kolmesataa metriä ennen maalia. Ensimmäisen kasin ajan olin vielä ihan hyvässä vauhdissa, mutta sitten pääni petti ja annoin periksi. Päästin vauhdin hidastumaan ja jokainen ohittaja vei kilpailuhalustani osan mukanaan. Keskeytin, sillä en halunnut huonoa tulosta tilastoihin. TT, Totaalinen Töppäys, niin kuin isäni keskeyttämistä nimitti ollessani pieni. Kävin tämän kisan jälkeen päässäni isoja keskusteluita itseni kanssa. Olin itse itseni psykologi (varasin urheilupsykologillekin ajan, mutta aikatauluni tekivät sen lopulta mahdottomaksi ja jouduin turvautumaan peilikuvaan). Kerroin psykologipeilille, että tuntuu, kuin kisassa joku toinen tekisi ratkaisut puolestani. Lähtölaukaukseen saakka olin itse viivalla, mutta sen jälkeen minusta otti vallan joku toinen, joka ei selvästikään tiennyt kasin juoksemisesta yhtään mitään. Se toinen antoi periksi, ei uskaltanut yrittää, oli sellainen varman päälle varmistelija. Ärsyttävä niljake, joka ansaitsi osakseen pelkkää halveksuntaa. Ja kun maaliviiva ylittyi, se toinen katosi minusta ja jätti minut yksin miettimään, miksen suorittanut paremmin. Tämä oli tärkeä keskustelu peilin kanssa, sillä sen avulla ratkaisin ongelmani ja kauteni sai miellyttävän käänteen. Tartuin ajatukseen, että minussa oli joku toinen kilpailun aikana. Kuvittelin hänet hahmoksi ja erkaannutin hänet itsestäni. Hän ei ollut minä tai minua. Valmistauduin hänen kohtaamiseensa ja suunnittelin jättäväni hänet kylmänviileästi vaille huomiota. Kielsin häntä tulemasta kisapaikalle, enkä ole tavannut häntä sen koomin. Siitä alkaen sain juosta kilpailuni rauhassa, itseni kanssa. Ja kyllähän minä osaan, kun itse saan tehdä.

palkintojen jako
Huippukohta eli kliimaksi: konflikti tai ristiriita kärjistyy äärimmilleen. 

Peliin lisättiin myös paineita, jotka omalta osaltaan herättelivät kilpailijaminää vaisun alkukauden jälkeen. Oli nimittäin viimeinen mahdollisuus juosta raja Turun Kalevan kisoihin. Valmistautuessani kilpailuun olin sataprosenttisen varma, että onnistuisin. En epäillyt hetkeäkään, ettenkö rikkoisi rajaa. Ja minähän sytyn paineista. Alitin rajan seitsemällä sadasosalla – ei ihan niin varma kuin kuvittelin, mutta riittävän hyvä. Juoksin viisi sekuntia kovempaa kuin edellisessä kisassa. Ensimmäistä kertaa siedettäväksi luokiteltava tulos kahteen vuoteen. Postasin Instagramiin kuvan tekstillä ”officially out of the Kuoppa”. Niin se oli, ongelmat oli nyt selätetty ja siitä oli todiste mustalla valkoisella. Ennätyskesänäni perustasoni oli 2.12 paikkeilla, vaikka hyvänä päivänä kuntoni oli alle 2.10 (uskon edelleen, että ennätykseni 2.09 ei ollut sinä vuonna maksimini, mutta sehän ei ketään kiinnosta ennen kuin on virallista). Juoksin vihdoin kisan ennätysvuoteni perustasolle. Olin siitä todella iloinen, mikä ärsytti vähän. Haluaisin olla niin hyvä, ettei tuollaiseen juoksuun tarvitsisi olla tyytyväinen. Kalevan kisa -rajan pitäisi olla itsestäänselvyys eikä tavoite, eikä ainakaan saavutus. Hymyilin kuitenkin tuona päivänä paljon. Seuraava tavoitteeni oli Kalevoiden finaali, ja tietenkin finaalista edelleen mitali. 

Turussa oli ihanaa. Kilpaileminen oli kivaa, nautin joka askeleesta. Jäin suorasta finaalipaikasta kaksi kymmenystä, mikä tietenkin harmitti. Annoin kuitenkin kaikkeni, enkä olisi sinä päivänä pystynyt parempaan – en edes sitä kahta kymmenystä. Mitali saattaa kuulostaa järjettömältä haaveelta, kun lopullinen sijoitus oli 10. ja tilastoissa taisin olla ennen kilpailua 18., mutta päivän ei olisi tarvinnut olla kuin ihan vähän parempi, ja se olisi voinut olla mahdollista (havainnollistan kertomalla, että pronssi juostiin finaalissa ajalla 2.12,46, mikä ei tietenkään missään nimessä ole vertailukelpoinen alkueräjuoksuun, mutta havainnollistaa kilpailijoiden tasaväkisyyttä). Fakta on kuitenkin, että tänä vuonna mulla ei siihen riittänyt. Oksensin ensimmäistä kertaa ikinä kisan jälkeen. Sekin harmitti, sillä olisin halunnut säästää ensimmäisen puklun olympialaisiin. Aikani oli 2.12,17 ja kauden paras, urani neljänneksi kovin tulos. Jäin seuraamaan illan kisoja ja olin onnellisempi kuin pitkään, pitkään aikaan. 

22-vuotiaiden SM-kisoissa Kemissä juoksin kierroksen ja kaksi. Nelkulle lähdin B-erästä, mikä oli ehtinyt tulla kauden aikana jo tutuksi. Juoksin ensimmäisen kakkosen 25,2, kun optimi olisi ollut puolitoista sekuntia hitaampi (200m ennätykseni on 25,63). Kolmeensataan saakka tuli ihan hyvin, mutta kaarteen vastatuulipuuska kettuili päin naamaa ja hapot iskivät niin, että etusuoralla kulutin aikaa 18 sekuntia. Siis tonnivitosen vauhtia, mutta ei missään nimessä tonnivitosen tehoilla. Sijoituin lopulta koko kilpailussa viidenneksi voittaen oman eräni, mihin olen ihan tyytyväinen tilanteeseen nähden. Toivon, etten koskaan enää ole tyytyväinen viidenteen sijaan. Kasille lähdin samoissa kisoissa kullankiilto silmissä, vaikka tiesin, että saatan olla vaikka eräni viimeinen – edelleen, taso on älyttömän tasainen. Olin kuitenkin päättänyt, että periksi en anna ja yritän enemmän kuin kukaan toinen. Urheilufilosofiaani kuuluu, että se saa joka eniten haluaa. Nyt olisinkin saanut, jos matka olisi ollut kaksi metriä lyhyempi. Olen siis 798 metrin suomenmestari, 800 metrin hopeamitalisti. Maaliin kaaduin naama edellä, sillä pari metriä ennen maalia oikea jalkani lakkasi liikkumasta. Vasen toimi ihan hyvin vielä, mutta tuntui ihan siltä, että oikeasta jalasta olisi joku hermo katkennut tai jalkani olisi muuttunut puuksi. Lonkankoukistaja vaan lakkasi olemasta. Piikkini raapivat tartania ja ainoa missioni oli pysyä pystyssä viimeiset metrit. Oli sattumaa, että viiva tuli vastaan juuri siinä kohdassa, sillä en olisi pysynyt jaloillani enää senttiäkään pidempään. Hävisin suomenmestaruuden muutamalla sadasosalla. 

En ole koskaan ollut yhtä tyytyväinen hopeaan. Viisitoistavuotiaana SM-hopea oli yksi kamalimmista asioista, mitä minulle on tapahtunut, mutta nyt olin älyttömän onnellinen. Olin taistellut tieni takaisin mitalikamppailuihin – ja nämä mitalit olivat arvokkaita, sillä naisten kasin taso on Suomessa noussut hurjasti kuluneen vuoden aikana. Kaikki itkut ja paniikit maksoivat itsensä takaisin. 

palkintojen jako
palkintojen jako
Loppuhäivytys: Jännite laskee kohti loppuratkaisua.

Olin onnellinen ja kilpailunnälkäinen, mutta aloin väsyä. Kauden tärkeimmät kisat olivat ohi, mutta kunto tuntui olevan nousussa. Latautuminen oli vaikeaa, aivan kuin aina loppukaudesta. En jaksanut enää tsempata, tehdä jokaista koordinaatiota ja venytystä sata lasissa enkä olla kisavalmiudessa päivästä toiseen. Halusin silti vielä jatkaa kilpailemista, sillä koin minulla olevan vielä näytettävää. Juoksin Eltsun tähtikisoissa kasin 2.13 vain kolme päivää SM-kisojen jälkeen. Olin ehkä fyysisesti palautunut, mutten saanut päätäni kasattua rähinäfiilikseen. Se oli samankaltainen hengailujuoksu kuin alkukaudesta. Mua ei ole ärsyttänyt yksikään kisa yhtä paljoa kuin tämä. Kihisin raivosta kisan jälkeen, sillä en juossut suunnitelmani mukaan. Olin koko kisan ajan ihan pihalla, jossain aivan muualla kuin läsnä kilpailussa. Halusin juosta heti uudelleen, mutta toisaalta en olisi jaksanut. 

Muutaman päivän päästä päädyin tunnin varoitusajalla jänikseksi yhteen Seinäjoen kisaan kahdeksallesadalle ja juoksu kulki kuin unelma ihan älyttömän epäkisamaisella valmistautumisella: olin nukahtanut edellisenä yönä vasta kolmelta, en ollut syönyt muuta kuin aamupalan ja verryttelynkin tein vain hyvin rennosti ja aerobiapainotteisesti. Taisin ottaa vain kaksi avausvetoa. Sitten yhtäkkiä juoksin todella – siis TODELLA – helposti ennätysvauhtia ensimmäisen kolmesatasen. Sitä vauhtia multa ei kuitenkaan tilattu, joten hölläsin hieman ja hyppäsin sivuun puolivälin kohdalla. Jaloissa ei tuntunut miltään. 

Vielä kerran. Tai en mä tiedä. Olin jo päättänyt, etten juokse enää kaseja. No ok, kerran vielä.

Epäröin kilpailun kannattavuutta vielä lähtöviivallakin. Yolo, pyssy pamahti ja taas mentiin. Juoksin kauden viimeisen henkilökohtaisen kilpailuni syksyisellä Harjun stadionilla omalla vedolla. 120 metrin jälkeen tarkkailin kehoani ja mietin, olinko lähtenyt liian hiljaa. Ensimmäinen kakkonen oli kuitenkin 29,5, joten liian hitaasta alusta se kisa ei jäänyt kiinni. Jalat tuntuivat hyviltä, mutta se ei ollut mitään verrattuna Seinäjoen jänisjuoksuun. Puolimatkan väliaika oli 1.03, olin ennätysvauhdissa. Kaikki oli muuten hyvin, mutta mulle alkoi tulla kylmä. Vielä viidensadan metrin jälkeenkin olin aikataulussa. Olin varma, että juoksen alle kahden ja kymmenen. Takasuoralla kylmä alkoi iskeä jalkoihin entistä pahemmin. Kuusisataa metriä 1.37, vauhti oli hidastunut. 32 sekuntia aikaa ennätykseen. Viimeisessä kaarteessa jalkani kangistuivat kylmästä. Hapot iskivät. Juoksin yksin itseäni vastaan ja näin kellon jatkavan käymistään ohi tavoitteeni. En uskaltanut puristaa kovempaa, sillä tuntui kuin reiteni olisivat krampanneet kylmässä säässä hetkenä minä hyvänsä. 2.16,34. 

palkintojen jako
Loppu: Tarina saa selkeän loppuratkaisun. Ristiriidat ja konfliktit ovat ratkenneet onnellisesti tai surullisesti. 

Kausi päättyi kaatosateessa SM-viesteihin viime viikonloppuna. On äärimmäisen vaikeaa sanoa, että olen tyytyväinen kauteeni. Onneksi pystyn kuitenkin näkemään tuloksellisesti vaisussa kaudessa paljon valonpilkahduksia, onnistumisia ja aiheita olla kiitollinen ja tyytyväinen. Olisin halunnut juosta kovempaa ja olla parempi, mutta tänä vuonna en onnistunut. Hetki mun täytyy vielä märehtiä kulunutta kautta, oppia ja unohtaa, kiittää ja kumartaa, mutta jo parin viikon päästä lenkkarit kiristetään uudelleen jalkaan ja aletaan painamaan duunia kohti ensi kesää. En ole koskaan päässyt aloittamaan uutta harjoituskautta yhtä hyvistä lähtökohdista kuin nyt – ja mikä lopulta edes on tärkeämpää? 

palkintojen jako
palkintojen jako
palkintojen jako

Kuvat: Karhu

Veera

Tukijat

mirtelorinta-jouppi murskerinta-jouppimurske
k-rauta

Blogiarkisto

ssurinta-jouppi k-rautamirtelomirtelomirtelo
Top