torstai 13. kesäkuuta 2019

Ylioppilas 2019 – miltä tän pitäisi tuntua?

Painaessani valkolakin päähäni 1.6.2019 kolmen vuoden lukio-opintojen jälkeen kuvittelin tuntevani jonkin sortin euforiaa ja tajunnanräjäyttävää ylpeyttä, viisautta ja aikuisuutta. Petyin hiukan, kun en kokenutkaan maagisia väristyksiä tai endorfiiniryöppyjä hermosoluissani. Oikeastaan lippis vain puristi otsaani, mutta sujahtaessaan suurin piirtein suoraan päälaelleni, laittoi minut hymyilemään leveästi muiden mukana. Vilkaisin lakituksessa vierustoveriani – miltä tän pitäisi tuntua?

Koulunkäynti on ollut mulle aina toissijainen asia urheilun rinnalla – tai paremmin sanottuna juuri sen rinnan mitan urheilua perässä mun tärkeysjärjestyksessä. Kotitehtäviin käyttämäni tunnit koko lukion aikana ovat todennäköisesti laskettavissa yhden käden sormilla, ja Vuoden näyttäytyjä -kunniakirja teipattuna palkintokaappini oveen puhuu runsaiden poissaolojeni puolesta (ykkösluokan joulusta tähän päivään poissaolotunteja kertyi Wilman mukaan 273). Valmistautumiseni ylioppilaskirjoituksiin kauhistutti sitä läheltä seuranneita, ehkä syystäkin, eivätkä koetilanteet laukaisseet mussa mitään sen suurempia tunnereaktioita. ”Mitään sen suurempia” on tietenkin suhteellinen käsite, ja mun kohdalla on syytä suhteuttaa se esimerkiksi parin kesän takaiseen paniikkikohtaukseksi kärjistyneeseen kisajännitykseen. Olen hoitanut koulujuttuja vasemmalla kädellä, kun koko muu kroppa on urheillut ja tehnyt kaikkea muuta mukavampaa.

palkintojen jako

En tahdo kerskua, mutta on tekstin kannalta olennaista kertoa, että valmistuin lukiosta kuitenkin ysin keskiarvolla ja E:n papereilla, eli en siis ihan ranttaliksikaan heittänyt, vaikka äsken yhtään liioittelematta totesinkin panostukseni määrän olleen huolestuttavan pieni. Oppiminen on ollut mulle aina helppoa, mistä voinkin olla äärettömän kiitollinen – se kun helpottaa opiskelun ja urheilun yhdistämistä merkittävästi. Mun on siis suhteellisen helppo asettaa urheilu koulun edelle, kun opinnot sujuvat siinä sivussakin riittävän hyvin. Oon viime aikoina valkolakkini myötä pohtinut urheilun ja koulun suhdetta mun elämässä paljonkin ja tullut siihen tulokseen, että vaikka oppiminen ei olisikaan mulle yhtä yksinkertaista, en silti uskoisi tekeväni koulun eteen yhtään sen enempää duunia.

Ylioppilaiden juhlassa oli itkussa pidättelemistä, kun lauluryhmän sävelet kuristivat niin kaikkien ylioppilaiden kuin heidän perheidensäkin kurkkua ja kutittivat kyynelkanavia. Musta on surullista, miten vähän loppujen lopuksi koin haikeita fiiliksiä koulun päättymisestä – samassa ruokalassa samojen kasvojen kanssa syöminen päättyi nyt kahdentoista vuoden jälkeen, ja tuttu ja turvallinen kouluympäristö saa jäädä muistoksi vain. Naapurin pojat eivät enää olekaan samalla luokalla, samassa koulussa, tuskinpa samassa kaupungissakaan. Siltikään en itkenyt koko päivänä. On surullista, miten vähäiseksi kiintymykseni kouluani ja kaikkea siihen liittyvää kohtaan jäi (naapurin poikia tulee ikävä), sillä olin jatkuvasti muualla. Useat viikot vietin harjoitusleireillä, poissaoloja kerääntyi hurja määrä, ja lukujärjestyskin oli yleensä niin rento, että käväisin koululla vain parin tunnin pätkissä, joten välitunnitkin abien penkeillä tulivat mulle harvinaisiksi. Panostukseni ja innostukseni penkkaripäivään oli lähellä olematonta, eivätkä vanhojen tanssitkaan olleet ”elämäni paras päivä”. Koeviikot tarkoittivat mulle pääasiassa lyhyitä koulupäiviä ja jotain loman kaltaista, ja ylppäreitä edeltävät viikot nautiskelin matkustelusta sen suurempia stressaamatta. Meillä on tiivis ja suuri kaveriporukka, jonka kanssa ehdin viettämään aikaani vain harvoin ollessani joko treeneissä, reissussa tai vain nautiskelemassa lepopäivistä sängyn pohjalla.

palkintojen jako

Instagramia selatessani lueskelin kateellisena kuvatekstejä, joissa herkisteltiin ylppäripäivän merkitystä ja muisteltiin elämän tähtihetkiä koulumaailmassa rakkaiden ystävien kanssa. Mun tähtihetket ovat tapahtuneet muualla, eivät suinkaan Nurmon lukion, yläasteen tai alakoulun seinien sisällä.

Itse olen valintani tehnyt ja arvomaailmani rakentanut – urheilu aina koulun edelle – mutta nyt kaiken ollessa ohi huomaan, että saatoin jäädä paljostakin paitsi. Urheilun eteen tehtävistä uhrauksista puhutaan paljon, ja sanaa ”uhraus” myös kritisoidaan urheilupiireissä (siksikö, ettei mikään saisi tuntua urhaukselta – ettei elämässä muka olisi mitään muuta yhtä merkityksellistä, saati merkityksellisempää kuin urheilu?). Minusta ei tunnu, että olisin uhrannut koulunkäyntini tai vapaa-aikani urheilulle. Sen sijaan olen tehnyt valintoja, jotka olen kokenut itselleni parhaiksi kussakin tilanteessa. Nämä valinnat ovat suurimmaksi osaksi palvelleet uraani urheilijana, osittain opiskeluiden tai kavereiden kanssa vietetyn ajan kustannuksella. Vasta jälkeenpäin, nyt ylioppilaana, olen ymmärtänyt, että urheilemalla olen ystävieni ja opintojeni sijaan huomaamattani uhrannut kykyni nauttia opiskelusta, sen tuottamista tuloksista ja asioista, jotka tuntuisivat minusta varmasti hyvin merkityksellisiltä, jos en olisi urheilija.

Minua se, astuuko helmansa päälle vanhojen tansseissa tai kompuroiko koroissaan ylioppilasjuhlassa ei jaksa hirveästi jännittää, kun on juossut kilpaa kymmentuhatpäisen yleisön edessä. Se, saako matikan kokeesta kasin vai ysin ei jaksa stressata, kun on lähtenyt suuret odotukset niskassa juoksemaan MM-rajasta viimeisessä mahdollisessa kisassa. Se, että täytyy pitää esitelmä omalle luokalleen ei ole lainkaan ahdistavaa, kun on aikaisemmin päätynyt extempore haastatteluihin vieraan urheiluyleisön eteen. Se, että saa täydet pisteet äidinkielen esseestä ei ole mitään verrattuna siihen, kun saavuttaa tärkeimmän tavoitteensa ja toteuttaa unelmaansa kilpakentillä.

Älkääkä ymmärtäkö väärin – en missään nimessä tarkoita, että koulusaavutukset ja ennen kaikkea ne ikuiset muistot olisivat merkityksettömiä, turhamaisia tai mitättömiä. Ne voivat olla äärimmäisen palkitsevia kokemuksia, elämän tärkeimpiä ihmisiä, muistoja ja hetkiä, vuolaankin kyynelvirran arvoisia asioita, joita aivan oikeasti tulee ikävä ja joita muistelee nuoruutensa parhaina hetkinä. Mä itse tulen muistelemaan mun nuoruudesta ensisijaisesti treenejä, ystäviä ympäri Suomea, ulkomaanleirejä ja ikimuistoisia kisareissuja – mutta tietenkin myös kaikkea sitä muuta, mitä mun elämässä on näinä vuosina ollut. Tuttua koulumatkaa, hervottoman hauskaa kaveriporukkaa, kaikkensa antaneita opettajia, tärkeitä tietoja ja taitoja, sekä tottakai myös lukion kohokohtia, penkkareita ja vanhojentansseja. Eniten mulle tulee ikävä ihmisiä, jotka tekivät mun lukioajasta ikimuistoista. Sain elinikäisiä ystäviä.

palkintojen jako

Olen viime aikoina pyrkinyt entistä useammin pysähtymään ja miettimään, mihin olen jo kiivennyt, mitä olen saavuttanut ja ennen kaikkea mitä se on vaatinut. Ymmärrän koko ajan paremmin, miten ainutlaatuisen hienoja kokemuksia ja opetuksia olen lajini kautta saanut, ja tunnen oloni etuoikeutetun onnekkaaksi saadessani rikastuttaa itseäni urheilun kautta jatkuvilla opetuksilla ihmisistä, elämästä ja varsinkin itsestäni. Olen päässyt kokemaan jotain niin siistiä, että tosi siistit jutut eivät enää edes tunnu niin siisteiltä kuin voisi kuvitella. Vaikka olenkin äärimmäisen kiitollinen kaikesta, mitä olen juoksijana kokenut, olisin kuitenkin halunnut pystyä aidosti innostumaan penkkareista, jännittämään vanhojen tansseja ja viihtymään ylppärijatkoilla yli kahteentoista. Ehkä ne olivatkin isompia juttuja kuin miltä ne tuntuivat, en tiedä. Koen velvollisuudentunnetta olla ylpeämpi lippiksestäni kuin oikeastaan olenkaan.

Suhtauduin koulumaailmaan välinpitämättömästi, enkä osannut arvostaa hetkiä, jotka myöhemmin olen ymmärtänyt kallisarvoisemmiksi kuin osasin kuvitella. Mitään katumatta luotan kuitenkin itseeni ja uskon, että olen aina tehnyt niin kuin olen parhaakseni kokenut – ehkä innokas ja omistautunut opiskelu ei vaan ollutkaan mua varten. Satun onneksi tietämään yhden toisen jutun, joka jaksaa innostaa ja motivoida päivästä toiseen – ja jota arvostan täältä kuuhun ja takaisin.

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top