tiistai 27. elokuuta 2019

Mitä kuuluu?

Hei taas, heräsin horroksestani. Koko kesän ajan olen hautonut ajatuksiani ja hionut niitä kirjoitettavaan muotoon, joitakin julkaisukelvottomia tekstintynkiäkin olen saanut aikaiseksi. Tämä kesä oli, noh, hyvin erilainen kuin odotin.

Näin kirjoitin 30. kesäkuuta:

”Yhdeksän sekuntia edellisvuonna tehdystä ennätyksestä. Kymmenen sekuntia nuorten EM-rajasta. Vielä enemmän täksi kaudeksi asetetusta tavoitteesta. Koko kauden 2019 kohtalo vaakalaudalla.

Kisat eivät lähteneet kulkemaan yhtään niin kuin oli suunniteltu. Ei sinne päinkään.

Aloittaessani kilpailukauden kuvittelin olevani kovassa kunnossa. Uskoin ihan vilpittömästi voivani rikkoa EM-rajan – jopa helposti – sekä saavuttamaan muutkin kesälle asetetut tavoitteet. Ei minulla ollut mitään syytä olla uskomatta. Olin päässyt harjoittelemaan koko kauden terveenä ja ehjänä parin viikon korvaavaa jaksoa lukuun ottamatta, treenit olivat kulkeneet lupaavasti ja uskoin oikeasti, että takanani oli paras harjoituskausi ikinä. Ei pitänyt olla mitään, mikä estäisi mua onnistumasta.

Ensimmäinen kilpailu Belgiassa oli tragikoominen farssi, mutta selitin sen edellispäivän lennolla, jännityskohtauksella ja alkukauden kankeudella. Toisen kerran juoksin Lappeenrannassa kaksisataa metriä, mutta aika oli kovasta vastatuulesta johtuen surkea. Kolmas kisa oli Vaasassa, 400 metriä, eikä sekään onnistunut. Poikaystäväni oli sairaana, ehkä mulla oli se sama bakteeri kehossa. Neljännen kerran kisasin Keuruulla kasin juhannuksena, sekin meni pilalle. Selitin epäonnistumisen itselleni sillä, että juoksin lähes koko matkan kolmosradalla tai joukon keskellä tönittävänä ja olin kaatua kaksi kertaa juoksun aikana.

Viidennellä kerralla, kestävyysjuoksukarnevaaleilla, multa loppui selitykset kesken.

Juoksin taas samanlaisen ajan, mutta tällä kertaa kaikki oli muka hyvin. Kukaan ei töninyt, ei jännittänyt liikaa, ei tuullut kovaa. Kuusisataa metriä sujui vielä sutjakasti, mutta viimeisellä kahdellasadalla metrillä olin varma, että kuolen. Etusuora oli pidempi kuin koskaan, ja teki mieli keskeyttää jokaisella askeleella, sillä en uskonut selviäväni maaliin. Hapot jylläsivät jaloissa ja valmentajani sanoin näytti siltä, kuin olisin juossut suossa. En ole koskaan kokenut vastaavaa. ”Mikä mulla on?” itkin maalissa.

Karnevaaleilla romahdin. Mulla oli petetty olo – kaiken piti olla niin hyvin. Miksi valmentajani oli sanonut, että hyvin menee, kun ei mene? Miksi äitini oli sanonut, että ei ole mitään hätää, kun oli? Miksi olin uskonut, että kaikki on täydellisesti, kun mikään ei ollut? Itkin kauan ja paljon. Olin vihainen ja katkera ja surullinen ja toivoton.

Hautasin EM-rajahaaveeni lopullisesti ja päätin jäädä kilpailutauolle tai vaihtoehtoisesti jättää kauden kesken. Tarvitsin vastauksia miljooniin kysymyksiini. Mulla ei ollut mitään hajua, missä oli mennyt vikaan. Oliko koko talvi harjoiteltu väärin? Oliko kaikki työ turhaa? Miksei kukaan huomannut mitään?”

palkintojen jako

Selvittyäni pahimmista tunnekuohuistani huomasin kuitenkin olevani jopa helpottunut päästessäni tauolle kilpailemisesta ja harjoittelustakin. Pysähtyessäni hetkeksi ajattelemaan, osasin vihdoin loksautella palasia yhteen ja nähdä kokonaisen kuvan kuluneesta harjoituskaudestani: se ei ollut paras mahdollinen, niin kuin olin kuvitellut. Oikeastaan koko vuoden harjoittelu oli tuntunut vastenmieliseltä, motivaatio ja innostus tekemiseen olivat olleet matalalla eikä yksinkertaisesti huvittanut urheilla. Erään lääkärin sanoin (nämä sanat kuulin itseasiassa jo marraskuussa, enkä ikävä kyllä ymmärtänyt tuolloin ottaa tarpeeksi vakavasti) ”jos tällä tasolla urheilevaa ei huvita harjoitella, silloin ei kannata harjoitella.” Ja minä kun syyllistin itseäni ja häpesin sitä, ettei kiinnostanut – koin olevani laiska, surkea urheilija. Myöhemmin sain selityksen tuntemuksilleni ja ymmärsin ruoskineeni itseäni täysin syyttä.

Päätös kilpailukauden keskeyttämisestä tapahtui vähitellen. Salaa tiesin jättäväni leikin kesken jo paljon ennen kuin uskalsin sanoa sitä ääneen. Ja laiskuudestahan tässä ei ollut kyse – labratuloksien perusteella mulla diagnosoitiin mykoplasma, ferritiinitasoni olivat laskeneet kymmeneen ja ortostaattisia sykkeitä mittaamalla huomasin olevani alipalautunut. Tulosten tuleminen olikin viimeinen niitti keskeyttämisen pohdinnalle. Se oli siinä. Käytyäni läpi koko negatiivisten tunteiden skaalan, musta tuntuikin lopulta hyvältä. Löytäessäni syyt, löysin myös keinot korjata kaiken korjattavissa olevan – en aikaisempia tuloksiani, en kulunutta harjoituskautta, en enää edes tätä kilpailukautta – mutta päätin tervehtyä, palautua ja jatkaa eteenpäin. Sisäistin vihdoin, että en voi mitenkään vaikuttaa siihen, mitä olen aikaisemmin tehnyt tai jättänyt tekemättä ja mikä on johtanut tähän tilanteeseen, ja oloni helpottui. Itsensä ruoskiminen, syyttäminen ja sääliminen eivät auttaneet. Onnistuin itseasiassa näkemään tilanteessani suuren mahdollisuuden; olkoon tämä se viimeinen hengähdystauko ennen uutta rutistusta, joka sinkoaa minut ihan hitusen korkeammalle kuin uskallan edes haaveilla.

Tuntui hyvältä unohtaa urheilu hetkeksi. Nautin kesästäni täysillä siitä huolimatta, että yhteneväisyyksien löytäminen alkuperäisen suunnitelman ja toteutuksen välillä oli lähes mahdotonta. Otin aurinkoa pelkäämättä velttoja lihaksia, kävin festareilla ilman morkkista, söin jäätelöä ihan milloin halusin ja miten paljon halusin, rehasin nyt sata kiloa kevyempää reppuani ympäri Suomen nauttimassa yleisurheilusta katsomosta käsin ja ennen kaikkea olin tekemättä yhtään mitään. Olin vain. Tämä oli hyvä kesä, ainutlaatuinen mahdollisuus elää se juuri tällä tavalla, enkä vaihtaisi sekuntiakaan.

palkintojen jako
palkintojen jako
palkintojen jako

Näin kirjoitin 30. heinäkuuta:

”Urheilijan ja menestyksen välinen matka ei ole juuri edelliskesänä uusittua, piikeissä natisevaa tasaista mondoa, jonka valkoiset viivat osoittavat juuri oikean suunnan, oikean kaistan eteenpäin. Ei riitä, että muistaa aina silloin tällöin kaartaa vasemmalle. Matkalla menestykseen ei voi lukea radanpinnasta, montako kymmentä metriä vielä on matkaa tai edes luottaa siihen, että maaliviiva on ja pysyy samassa kohdassa missä aina aikaisemminkin. Ei voi tuulettaa etusuoran puolessa välissä.

Tämä kausi oli tai on monelle muullekin semitraaginen kokemus. Maltoferillä terästetty malja meille teräsnaisille, joiden rautavarastot myytiin loppuun jo ennen sesonkiaikaa ja ihan vain tavallinen malja teille muille, joiden kesä ei ihan muistuttanutkaan syksyllä raapustettua suunnitelmaa. Olen pahoillani. Onneksi olkoon. Toivottavasti otitte kaiken irti tästä kesästä, ja jos ette jaksaneet, sekin on ok. Vältelläkseni kliseitä jätän sanomatta, että palaamme vahvempana takaisin, mutta onnittelen silti; kesä on ihan kohta ohi, vaikeutesi ovat ihan kohta ohi – rankin, kuukausia kestänyt harjoitus on kohta ohi. Joten toistamiseen, onneksi olkoon.

Kutsu vain hulluksi, mutta olen uskomattoman kiitollinen tästä kesästä. Uskon, että ilman näitä kokemuksia en välttämättä koskaan voisi saavuttaa sitä, mitä kaikkein eniten haluan. Nämä vastoinkäymiset olivat välttämättömiä nyt, mutta kiitos kesän 2019, ne ovat vältettävissä jatkossa. Vaikka aluksi tuntui, että kaikki tekemäni työ oli valunut hukkaan ja olin joko jämähtänyt paikoilleni tai joutunut raahatuksi taaksepäin, huomaan nyt olevani paljon lähempänä tavoitteitani kuin koskaan aikaisemmin. Eteenpäin, uskokaa pois.

Sen sijaan, että olisin kuluttanut kesäni hakaten päätäni seinään ja yrittänyt löytää jotain positiivista jokaisesta surkeaakin surkeammasta juoksusta (tämäkin muuten onnistui yllättävän kauan, itseasiassa kauden hamaan loppuun saakka), päätin hyväksyä kohtaloni, pysähtyä hetkeksi ja korjata kaiken korjattavissa olevan. Positiivinen ajattelu ei tarkoita sitä, että katselee maailmaa vaaleanpunaisten lasien läpi silloinkin, kun kaikki menee päin helvettiä. Elämässä tapahtuu kurjia juttuja, sitä ei ajatusmaailmallaan voi muuttaa. Mutta se, millä on merkitystä – missä positiivinen ajattelu munii mammonaa – on usko omaan tekemiseen ja mahdollisuuteen nousta ylös, tehdä paremmin, saavuttaa tavoitteensa.”

Tällä hetkellä mulla on jo paljon parempi olo ja koen pitkästä aikaa olevani oikeasti levännyt ja rentoutunut. Juoksuharjoittelu on ollut puolitoista kuukautta tauolla paria pakko-päästä-juoksemaan-edes-vähän-pliis -fiilislenkkiä lukuun ottamatta, ja muun harjoittelun sijaan olen panostanut niin sanottuun uuteen heikkouteeni, liikkuvuuteen. Antibioottikuuri mykoplasmaan on syöty ja tehonnut, ja vaikka veriarvojen kanssa on vielä tekemistä, alan pikkuhiljaa olla taas treenikunnossa!

palkintojen jako

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top