Maanantai 27. toukokuuta 2019

Farssi Belgian Oordegemissä

Leijonien juhliessa kultaansa laskeuduimme Helsinki–Vantaan lentokentälle. Olin äärettömän väsynyt ja huojentunut. En jääkiekon maailmanmestaruuden takia, vaan sen takia, että vuoden ensimmäinen ja elämäni inhottavin kilpailuviikonloppu oli vihdoin ohi. Olipas järkyttävä reissu.

Lähtö Belgian Oordegemiin International Flanders Athletics Meeting -kilpailuun oli mun kohdalla aika extempore; päätös lähteä reissuun tapahtui vasta viikko ennen ensimmäistä matkapäivää. Tuon viikon aikana ehdin muun muassa käymään parin päivän ryhmäterapiasessiossa Lahdessa ja kolmen päivän pääsykoerumbassa Jyväskylässä, eikä mua paljon kotona näkynyt. Treeniohjelma sotkeutui osittain menojen takia ja osittain siksi, että alkuperäisessä suunnitelmassa ensimmäiseen kisaan piti olla vielä pari viikkoa aikaa, eikä sen todellakaan ollut tarkoitus olla kahdeksansataa metriä. Kauden avausta edeltävä viikko oli siis hyvinkin kuormittava, vielä kun ottaa huomioon stressaavan matkamme suklaan ja vohveleiden luvattuun maahan (olimme vähällä myöhästyä lennolta, eksyä epäselvään junaverkostoon ja kävellä jalkamme puhki etsiessämme hotellia ja urheilukenttää).

Saavuimme Belgian Aalstiin perjantaina, kisaa edeltävänä päivänä. Lento oli lyhyt, mutta lentosukista ja kompressiotrikoista huolimatta matkustus tuntui jaloissa inhottavasti iltaverryttelyssä. Jalat olivat ihan järkyttävät. Lysähtäessäni hotellin sänkyyn rankan matkustuksen ja kevyen iltaverkan jälkeen, oloni oli kaikkea muuta kuin helpottunut – tästä se kaikki alkaisi. Illalla oli väsystä huolimatta vaikeaa saada unta, sillä jalkoja särki ja kolotti rankan päivän jäljiltä.

Olin melko onnistuneesti pyrkinyt sulkemaan kilpailun pois mielestäni, vaikka se jännitti ja ahdisti mua jo ilmoittautumishetkestä asti. Keskityin yhteen juttuun kerrallaan, vaikka tuleva kilpailu puskikin mieleen jopa kesken pääsykokeen. En edes Belgiassa suostunut miettimään kisaa tai halunnut oikeastaan puhua siitä. Käsittelin mun fiiliksiä hyväksi oppimallani tavalla, jota toteutin käytännössä siten, että keskityin verryttelyissäkin vain siihen yhteen juttuun, joka mulla oli meneillään, esimerkiksi vaikka polvennostojuoksuun. Tein sen niin hyvin kuin pystyin, enkä miettinyt seuraavaa koordinaatiota, avausvetoa tai ainakaan kilpailua. Yks juttu kerrallaan.

belgia

Aamulla heräsin ensimmäiseen kilpailupäivään sitten syyskuun. Söin aamupalan normaalisti ja olo oli yllättävän rento. Kaikki oli ihan hyvin, kunnes muut suomalaiset lähtivät kentälle ja jäin yksin hotellille ajatusteni kanssa. En enää pystynyt hallita niitä. Tähän asti olin keskittynyt yhteen juttuun kerrallaan ja näin harhauttanut ajatukseni pois kisasta, mutta nyt yhtäkkiä mulla ei enää ollut mitään muuta, mihin keskittyä. Makasin hotellin sängyllä ja tunsin kuinka sympaattinen ja parasympaattinen hermostoni taistelivat vallasta keskenään. Enkä voinut tehdä mitään. Soitin poikaystävälleni, mutta en saanut sanottua juuri mitään. Aloin itkeä. En sellaista pientä, kaunista ja äänetöntä kyynelten tiputtelua, vaan huutoitkua, joka purkautui kirosanojen ja ”en halua juosta” -tyyppisten lausahdusten saattelemana. En todellakaan halunnut juosta.

Soitin äidille. 
– Et sä ole mihinkään sydänleikkaukseen menossa.
– En niin, mutta tää tuntuu samalta. Tuntuu pahemmalta. Siltä, että olisin menossa sydänleikkaukseen, joka mun pitää tehdä itse itselleni.
– Juokse mielummin 2.20 kuin jätä juoksematta.

Sitten ryntäsin vessaan nojailemaan pyttyyn jännitysoksennusta pidätellen.

Haluaisin osata kuvata näitä tunteita paremmin, mutta se on hyvin vaikeaa. Samalla vähän hävettää, että yksi kilpailu sai mussa aikaan noin suuren ja moneen ajatusmalliin säälittävänkin reaktion. Haluan kuitenkin siitä huolimatta kirjoittaa tästä, sillä epäonnistumisista ja asioiden nurjista puolista puhutaan mielestäni aivan liian vähän.

Puin kilpailuvaatteet päälleni. Sitten riisuin ne pois ja otin kuuman suihkun, sillä olin parin tunnin itkemisen jäljiltä syväjäässä.

Päästessäni hotellihuoneesta ulos oloni helpotti, sillä sain taas jotain muuta, johon keskittyä. Kisaverkka tuntui todella hyvältä. Tein yhden jutun kerrallaan, yhden minuutin kerrallaan. Sää oli ihanteellinen: sateen jäljiltä ilma oli pölytön ja raikas, aurinko paistoi ja lämpötila pyöri jossain parinkymmenen asteen nurkilla. Aikataulu oli parikymmentä minuuttia myöhässä, mikä hieman häiritsi valmistautumistani, mutta lähtöviivalla olin silti uskomattoman tyyni. Rupesin analysoimaan fiiliksiäni minuutti ennen starttia, mutta tajusin sen onneksi paitsi turhaksi, myös mahdottomaksi. Olin ylpeä, että olin viivalla. Se ei ollut itsestäänselvyys. Olin saanut pääni kasattua paremmin kuin osasin odottaa, ja kroppakin tuntui verkan perusteella olevan vireessä. Kaikki oli hyvin.

En lähtenyt hakemaan kisasta EM-rajaa. En lähtenyt hakemaan ennätystä. En asettanut mitään odotuksia tai aikatavoitteita. Tavoitteeni oli vain selviytyä – juosta mielummin 2.20 kuin jättää juoksematta. Joskus se riittää.

Erässäni kaikkien ennätykset sijoittuivat 2.10 molemmille puolille. Päätin lyöttäytyä joukon viimeiseksi roikkumaan ja kielsin kavereitani huutamasta väliaikoja. Kentälle oli kuitenkin sadan metrin välein lyöty kellotaulut, enkä voinut vastustaa kiusausta. Ensimmäinen kakkonen 31 sekuntia. Kolmesataa metriä 48 sekuntia. Neljäsataa metriä 1.04. Peesini karkasi. Jalat olivat muusia. Viidensadan väliaika on unohtunut. Kuusisataa metriä 1.41, game over. Päällimmäinen tunteeni oli turhautuminen. Yritin taistella, mutta mieleni ja kroppani eivät vastanneet käskyihini. Yleensä kuudensadan välietapin saavuttaminen herättää mussa periksiantamattoman ”kaikki mulle heti nyt” -fiiliksen, mutta nyt ajattelin vain huojentuneena juoksun olevan kohta ohi. Viimeinen sata metriä olisi pitänyt juosta ennätysaikaan, jos olisin halunnut ajan, johon olisin voinut olla tyytyväinen. Tajutessani tämän, en jaksanut edes yrittää taistella. Kunhan pääsisin maaliin.

”Ohi on.”

Sitten kyyneleet valuivat poskilleni. Olin vihainen itselleni, pettynytkin tietenkin. Juoksun aikana jalkani olivat tuntuneet kamalilta. Ne olivat kangistuneet jo pienestäkin haposta, eikä vauhdin nostaminen tullut kuuloonkaan. Maalissa oloni ei kuitenkaan ollut erityisen huono. Nojasin hetken polviini ja raahauduin pettyneenä sivummalle sättimään itseäni.

belgia

Mua harmitti ehkä vartin. Tosi kovaa harmittikin – juoksinhan kuitenkin 2.22, kymmenen sekuntia hitaammin kuin vuosi sitten. Soitin poikaystävälle, äidille ja valmentajalle. Kaikki heistä sanoivat, että mun ei olisi kannattanut juosta ollenkaan, nyt kun jälkeenpäin uskalsin kertoa ääneen, miltä jalkani olivat edellispäivänä tuntuneet. Tunne oli oikeastaan vain jatkumoa edeltävän viikon harjoitusten fiiliksille. Itse tiesin juoksemisen olevan järjetöntä jo ennen starttia, mutten uskaltanut luottaa tuntemuksiini. Mistä minä tiesin, oliko fiilikseni oikeasti noin järkyttävä, vai suurentelinko sitä vain mielessäni yrittäessäni jänistää jännittävästä tilanteesta?

Surkeasta lopputuloksesta huolimatta olen äärettömän kiitollinen itselleni siitä, että kasasin itseni pala palalta lähtöviivalle. Oli jo ennalta odotettavissa, että kauden ensimmäinen startti tulisi jännittämään mua todella paljon varsinkin, kun kyseessä oli kasi. Äitini kyseenalaisti kisaan lähtemisen järkevyyden jo ennen ilmoittautumistani, sillä tuntee minut urheilijana ja ihmisenä ja tietää, että hankkiuduin itselleni psyykkisesti kaikkein haastavimpaan ympäristöön avaamaan kauteni: ulkomaille, ensimmäistä kertaa ilman yhtäkään suomalaista valmentajaa tai äitiä, juoksemaan kasia kymmenien samantasoisten kilpakumppanien kanssa, joista en tiennyt etukäteen mitään muuta kuin nimet ja ennätykset. Ja juuri siksi tämä kilpailu olikin kaikessa kamaluudessaan hyvinkin rohkaiseva, antoisa ja ennen kaikkea opettavainen kokemus. Vuosi sitten ei olisi tullut kuuloonkaan, että olisin uskaltanut edes ajatella tällaiseen kisaan lähtemistä.

En todellakaan onnistunut, siitä on turha kiistellä. Toimin kuitenkin mielestäni oikein, kun muutin ajatusmallejani ja tavoitteitani tarpeideni mukaan niin, että pystyin olemaan armollinen itseäni kohtaan ja tekemään sen, mikä sillä hetkellä oli tehtävissä. Edes jälkeenpäin ajateltuna en olisi pystynyt niillä eväillä, joita mulla tuossa tilanteessa oli käytettävissä, pystynyt suoriutumaan yhtään paremmin. Tällaisissa tilanteissa on vain luotettava siihen, että on tehnyt parhaansa. Jos ei muuta, niin ainakin tuo reissu teki musta psyykkisesti vahvemman urheilijan. Kesän kannalta tuo surkea suoritus ei jää stressaamaan, sillä se meni kuitenkin sen verran pahasti plörinäksi, etten osaa ajatella sen kertovan kunnostani mitään. Luottavaisin fiiliksin siis tulevaan kisakesään – ei tämä tästä ainakaan huonommaksi ole menossa!

belgia
Käsimerkin voi tulkita joko ylöspäin suuntaavaksi nuoleksi tai ehkä paremmin kontekstiin sopivaksi L niin kuin Luuseriksi (toisella luuserilla tuo L on tosin väärinpäin…)

Istun nyt yksikseni poikaystäväni keittiön pöydässä hämmentyneenä siitä, että mulla ei yhtäkkiä ole mitään stressattavaa. Ei ylioppilaskirjoituksia, pääsykokeita, harjoitusleirejä, töitä tai sitä pahinta – kauden avausta. Kunhan istuskelen, oikeasti lomalla. Tämä on ihanaa.

Suurkiitos Lakeuden Etapille tämän matkan mahdollistamisesta!

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top