perjantai 7. syyskuuta 2018

Vieraskynäkirjoitus Katja "Äiti" Perälä - PM-kisat Kööpenhaminassa

Tämä postaus on äitini kädenjälkeä - kertomus Pohjoismaisista mestaruuskisoista hieman eri perspektiivistä.

kaverit

Veera oli voittanut kaksi lajia omissa SM-kisoissaan Laitilassa. Oletuksena siis oli, että hänet valittaisiin PM-kisoihin Kööpenhaminaan. Olen aina ollut katsomossa vähänkin "tärkeämmissä" kisoissa. Nyt en kuitenkaan osannut päättää, lähdenkö. Tai luonteeni tuntien olisi pitänyt toki arvata, että lähden, mutta lopullisen päätöksen tein viime tipassa. Tällä kertaa myöhemmin kuin koskaan. Joskus haaveilen siitä, että en eläisi ihan näin hetkessä... sillä tavoin ainakin lentoliput olisivat halvempia. Carpe diem.

Lähdin siis lauantaina aamukoneella, tavoitteena olla ajoissa paikalla, kun Veeran ensimmäinen laji starttaa. Mielessä soi Sannin Jacuzzin ensimmäiset säkeet, kun minä, strong independent woman, seikkailin kohti Hvidovrea. Aamupalaa en syönyt haaveistani poiketen idyllisessä pikkukahvilassa, vaan nappasin mukaani paikallisesta lähikaupasta take away -kahvin ja croissantin. Ei siis Instagram-kuvaa aamiaiselta. 

Tavattiin Veeran kanssa pikaisesti hotellilla, mutta näissä kisoissa roolini oli olla katsomossa. Paikalla ja tavoitettavissa, jos on tarvetta. Veera vaikutti tyyneltä ja rauhalliselta, kaikki siis kunnossa. Voin jatkaa nautiskelua viikonlopusta Tanskassa. Tässä kirjoituksessa keskityn kuitenkin itse kilpailuihin, joten takaisin kentällä siis...

Kanssakilpailijoilla oli kovia ennätysaikoja, mutta niiden ei kannattanut antaa häiritä. Veeran kausi oli juoksu juoksulta parantunut. Akillesvaiva oli kuitenkin vähän haitannut harjoittelua ja kovia kisoja oli viime viikoille ollut enemmän kuin tarpeeksi. Jos tosi hyvin menisi, mitali saattaisi olla mahdollinen. Koko porukka (lue Veera, Mikko ja minä) odotimme ja toivoimme hidasvauhtista juoksua, sillä kisassa juostiin sijoituksista, ja sadekuurot kovassa tuulessa eivät luoneet kenellekkään ihanteellisia ennätyskelejä. Kalevan kisoissa entisestään kipeytynyt akillesjänne kiukkuili verryttelyssä ja SM-juoksujen jälkeiset vatsakrampit vaivasivat mieltäni. Tuntemukset olivat kuulemma kuitenkin reilusti positiivisen puolella, joten kahvi kouraan ja katsomoon.

Juoksu lähti kuitenkin kohtuullisen kovavauhtisesti matkaan. Veera jäi tarkkailemaan, ei rynnännyt kärkeen. Hyvä, juuri näin. Vauhti oli kovaa, mutta ei liian kovaa. Tuuli oli todella navakka takasuoralla, joten peesissä oli pysyttävä. Ja niin Veera pysyikin. Viimeisellä kierroksella selkiä alkoi tulla vastaan, mitali olisi otettavissa. Hetkinen... Pohjoimaidenmestaruukilpailut, kahdeksansataa metriä ja Veera, joka on neljänsadan metrin nuorten maajoukkueleirityksessä. Niin, tämä kausihan taitaa olla jotain muuta, kuin lokakuussa 2017 käsikirjoitettiin. Veera tuli toisena maaliin ja PM-hopea kasilta saatiin lisätä ansioluetteloon. Olihan onnellinen ja ylpeä olo.

Veera teki huolellisen loppuverkan huomisen 1500 metriä silmällä pitäen ja minä katsoin parhaaksi lähteä omille teilleni. Näkisimme seuraavana päivänä kentällä.

veera

Sunnuntai, toinen kisapäivä ja lajina Veeralle vieras 1500m. Vieras sen vuoksi, että startteja oli siltä matkalta takana tasan kaksi. Veera ei osannut odottaa mitään eikä kuulemma oikein edes tiennyt, miten kuuluisi juosta... pitääkö siis olla huolissaan? Päätin, että ei. Pikaisen keskustelun perusteella sain kuulla, että jaloissa painoi tottakai jonkun verran eilinen juoksu mutta olo oli urheilijalla kuulemma vallan mainio, joten turhahan sitä on varsinkaan kentän laidalla jännittää. Luottavaisin mielin katselin kun Veera istui viittä minuuttia ennen starttia esteen päällä ja heilutteli jalkojaan kuin Peppi Pitkätossu... Pitäisikö nyt jo olla huolissaan? Nouse nyt rakas lapsi ylös... Kohta täytyisi juosta.

Juoksu lähti matkaan todella hiljaa, ensimmäinen 200m 50 sekuntia. Tämähän sopisi meille. Mutta.. etusuoran alussa vauhti alkoi jo kiihtyä ja minun (joka vielä vähemmän ymmärrän 1500 metrin vauhdista) mielestäni juoksu oli kohtuullisen reipasta. Ja niinhän se olikin. Veera sinnitteli mukana ja oli kärjen tuntumassa aina viimeiselle kahdelle sadalle metrille. Tässä kohtaa Veera yleensä tekee rytminvaihdoksen ja aloittaa viimeistään loppukirin. Nyt ei, sen teki muu. Juoksu oli huikea, vaikka Veera harmittelikin, että jotenkaan jaloista ei vaan lähtenyt "normikiriä". Ei hapottanut (paljoa...) eikä hengästyttänyt (paljoa...), mutta viimeinen silaus jäi puuttumaan. Ja lopputuloksena siltikin neljäs sija PM-kisoista matkalta, jonka juoksemista vähän vastustelin jo Laitilassa... Okei, kannatti todellakin kokeilla ylimatkaa.

Monta hienoa hetkeä ja kokemusta rikkaampana pummasin kyydin joukkueen bussista, koska sattumalta paluulentoni oli sama kuin heillä. Kello 23:50 odotellessani jatkolentoani Helsinki-Vantaalta kohti Vaasaa, ajattelin, että kahdeksan tunnin päästä pitäisi olla töissä. En kuitenkaan katunut pätkääkaan edes seuraavana aamuna, että lähdin taas matkaan. Urheilu on parasta paikan päällä.

kisat
Kymmenessä vuodessa on työnkuvani hieman muuttunut, mutta tukena edelleen.

Katja Perälä

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top