lauantai 13. lokakuuta 2018

Tästä puhutaan liian vähän: urheilupsykologia

Mä en ole kovin montaa kertaa epäonnistunut fyysisten syiden takia. En loukkaantumisten, en huonon kunnon. Mutta olen epäonnistunut monta, monta kertaa - alisuorittanut lähinnä. Mulle opetettiin jo kymmenvuotiaana, että se on päästä kiinni. Muistan, kuinka tsemppasin juniorina kavereita motollani "Se on päästä kiinni." Mulle lähinnä naurettiin. Nykyään ei enää naureta, mutta ei sitä tosissaankaan oteta, ei tarpeeksi. Ei vieläkään -2018.

Tapasin talvella yhden hallikisan jälkeen Jyväskylässä urheilupsykologi Marja Kokkosen, minkä jälkeen olemme tavanneet maajoukkueen kautta useita kertoja: Marja oli joukkueemme psykologi esimerkiksi MM-kisoissa Tampereella. Halusimme hänen kanssaan kirjoittaa tekstin urheilupsykologiasta ja sen käytön "aiheettomasta" välttelystä, sillä mielestämme tällä saralla suomalaisessa urheilussa on paljon parannettavaa. Samalla tämä on uuden postaussarjan Tästä puhutaan liian vähän avausteksti. Suurkiitos Marjalle asiantuntijan avusta tämän postauksen kanssa!

palkintojen jako
Nolo tekosyy?

On sosiaalisesti täysin hyväksyttävää ja ymmärrettävää, jos kerron epäonnistuneeni vaikka flunssan takia tai akillesjänteen kipuilun vuoksi. "Sattui niin paljon, etten pystynyt juosta." Ei sitä kukaan epäile, kyseenalaista tai vähättele. Mutta entä jos se syy ei ole näin yksinkertainen? Entä jos mua jännitti niin paljon, etten saanut maksimia irti? Entä jos en jostain syystä halunnut kilpailla, entä jos urheilu ei huvittanut yhtään sillä hetkellä? Sitä pidetään selittelynä. Se on heikkoutta. Se ei ole oikea syy epäonnistua. Se on sun oma syy - tekosyy. Se on vanhanaikaista. Suomessa ajatellaan, että kaikki pitää kestää yksin hammasta purren ja vielä esittää, ettei tunnu missään. Näin ajatellaan meidän kulttuurissa muistakin asioista, ei pelkästään urheilussa. Tämän asian on muututtava. Kaikki me tiedämme, miten suuri merkitys fiiliksillä on suoritukseen. Miksi esitämme, ettei sillä olisi mitään väliä? Miksi ihmeessä vähättelemme psyykeen merkitystä, kun tiedämme sen olevan kultaakin kalliimpi voimavara?

Kulttuurista kiinni?

"Suomessa on pitkään vallinnut hyvin fyysinen valmennuskulttuuri; 120 kiloa selkään ja kyykkäämään ja kyllä se siitä. Fysiikan rajat vaan minusta tulevat ennemmin vastaan kuin psyykeen rajat, eli sitä lisäboostia tai kilpailuetua on helpommin saatavissa ainakin aikuisten huippu-urheilussa, - jolloin kaikki ovat jo fyysisesti aika lähellä toisiaan - mielen kuin fysiikan puolella. Täydellinen fysiikka ei takaa urheilumenestystä, jos mieli ei ole myös treenattu", urheilupsykologi Marja Kokkonen avaa. Nyt näyttää onneksi vahvistuvan moniammatillinen valmennus, jossa mukana on lajivalmentaja, psyykkinen valmennus, lääkäripalvelut, lihashuolto ja ravintoasiantuntija. Parempaan suuntaan ollaan siis menossa. 

Psyykkiset "vaikeudet" ja haasteet nähdään usein heikkoutena ja niitä voidaan hävetä. Mä koen, että psyykkisten juttujen henkilökohtaisuus ja se, ettei niitä oteta tarpeeksi tosissaan, ovat suurimpia syitä sille. On kylmä, kova fakta, että fysiikasta on helpompi puhua. Se on konkreettista, yksinkertaista ja selkeää - on helppo sanoa, mihin sattuu ja mistä se johtuu. Siitä puhutaan, koska tiedetään, mitä sille voi tehdä ja fyysisten ongelmien tai puutteiden korjaaminen on kohtuu helppoa, ainakin jos vertaa esimerkiksi vääristyneisiin ajatusmalleihin tai heikkoon itsetuntoon. Sen voi myös ulkoistaa tiettyyn pisteeseen saakka: hieroja, akupunktio, kiropraktikko... Menet vain ja makoilet, niin sut hoidetaan kuntoon. "Psyyken työstäminen vaatii aina omaa aktiivista työstämistä ja se on loppupeleissä jonkin verran raskasta", Kokkonen toteaa. Urheilijoille ratkaisukeskeisyys on ominaista, ja he haluavat tehdä nimenomaan konkreettisesti töitä tavoitteidensa eteen. Psyykeen harjoittaminen voi tuntua vähän turhan abstraktilta ja merkityksettömältä. Edistystä on hankala nähdä, sillä tätä ominaisuutta sä et pysty mittaamaan - ja kehityshän nimenomaan on se, mikä meitä motivoi jatkamaan. Psykologina Kokkosta turhauttaa se, että oletetaan muutosten tapahtuvan parissa päivässä ja laiminlyödään psyykkiset treenit, minkä jälkeen ihmetellään, kun edistystä ei ole tapahtunut. Ne on niin helppo jättää tekemättä, sillä ne tuntuvat niin pieniltä asioilta.

palkintojen jako
Kilpailujännitystä, syömisongelmia, vaikeita suhteita...

Kokkonen kertoo, että hänen palveluitaan eniten ovat käyttäneet kilpailujännityksestä mielestään liikaa kärsineet urheilijat. Itse kuulun myös tähän kastiin. "Tällöin tunteiden tunnistamisen ja säätelyn taitojen opettelu nousee tavoitteeksi", Kokkonen sanoo. Iso osa yhteydenottojen syistä liittyy hänen mukaansa myös muuhun elämänpiiriin, kuten seurustelun ja urheilun tai koulun ja urheilun yhteensovittamiseen, somen aiheuttamiin paineisiin, vaikeisiin valmennus- tai vanhemmuussuhteisiin ja ristiriitoihin treeniporukan kesken tai muihin asioihin, jotka häiritsevät parasta mahdollista urheilusuoritusta. Sitten on niitä vaikeampiakin asioita: esimerkiksi ongelmallinen syöminen, häirintäkokemukset ja masentuneisuus. Loukkaantumisiin ja uran lopettamiseen liittyvät tunteetkin ovat aiheita, joista keskusteleminen urheilupsykologin kanssa on yleistä. 

"Minusta harjoittamani urheilupsykologian pitää olla tavoitteellista, jäsentynyttä, suunnitelmallista ja arvioitavissa ja kuvattavissa olevaa. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla yleensä mietitään yhdessä tavoitteita ja sovitaan, millä aikavälillä tavoitteisiin pyritään. Eli urheilija nimeää asioita, joihin omasta mielestään tarvitsee apua tai kuuntelijaa. Yhdessä siis mietitään, mihin aisoihin yhteistyöllämme pyritään ja missä aikataulussa. Kun sopimamme ajanjakso on täynnä, tarkastellaan, täyttyivätkö tavoitteet ja miten hyvin, ja jatketaanko työskentelyä. Joskus prosessit ovat pitkiä, joskus sovitaan vaikka vain kolmesta kerrasta ja sitten katsotaan, jos se vaikka riittäisi", Kokkonen kertoo tavanomaisista työtavoistaan. Itse olen käynyt psykologilla juttelemassa vaikeista asioista, ja tuolloin jo yksi kerta auttoi mua todella paljon - vaikka kuvittelin alunperin sen olevan turhaa. 

Psykologia ei ole pelkästään korjaavaa ja hoitavaa, toisin kuin monet ajattelevat. Psykologin palvelut rinnastetaan usein lähemmäs lääkäriä kuin vaikka fysioterapeuttia, mikä olisi mielestäni paljon osuvampaa. Tämä johtuu siitä, että tieteenä psykologia on keskittynyt vuosisatojen ajan sairauksien parantamiseen ja kuntouttamiseen, ja psykologi kuuluu Suomessa virallisesti terveydenhuollon piiriin. Suomessa ja muissa länsimaissa terveydenhuoltoa leimaa hyvin medikaalinen käsitys terveydestä, mikä antaa monesti virheellisen kuvan urheilupsykologiasta. Onneksi positiivinen psykologia on nykypäivänä ottanut vallan ja on alettu puhumaan ennaltaehkäisystä ja mielen hyvinvoinnista (mielenterveyden tai mielisairauksien sijaan). 

Kerro mulle, tarvitsen sua

Ainoa tapa korjata tämä tilanne on puhua enemmän. Tällä hetkellä tästä puhutaan aivan liian vähän ja jos puhutaan, puhutaan kuiskaten. Valmentajat, ohjatkaa urheilijanne urheilupsykologeille tarpeen vaatiessa ja ollessa vaatimatta. Urheilijat, älkää hävetkö, pelätkö ja antako ennakkoluulojenne vaikuttaa. Urheilupsykologiasta on hyötyä."Itse toivoisin, että psyykeen hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista niin urheilussa kuin sen ulkopuolellakin puhuttaisiin, jotta mieleen liittyvät asiat normalisoituisivat. Että tulisi se päivä, jolloin reiden kipuilusta ja alakuloisuudesta olisi yhtä vaivatonta puhua," Kokkonen sanoo.

Kerro anonyymisti (veeraperalaa.sarahah.com) tai kommentoi alas sun kokemuksista urheilupsykologiasta: miksi oot käyttänyt, miksi et, miten koit että oli hyötyä, kommentoi tekstiäni... Tuun kirjottamaan tästä paljon lisää tulevaisuudessa, joten teidän kokemukset ja kommentit olisivat suureksi hyödyksi - mulle ja meille kaikille. Nyt puhutaan tästä, urheilijat, valmentajat ja vanhemmat! 

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top