maanantai 2. heinäkuuta 2018

Tarina MM-rajan takana

MM-kisat eivät koskaan olleet virallinen tavoitteeni. Ne olivat unelma tai haave tai miksi sitä nyt sanotaankaan, sellainen "vitsi miten hienoa se olisi" -ajatus. Haaveilin siitä, että yllättäisin itseni onnistumalla ja pääsisin mukaan kilpailuihin. Sitten tiputin suuruudenhullun minäni maan pinnalle ja muistutin itseäni siitä, missä mennään. 

Hallikaudella juostuani ensimmäisen kasini sitten kesän 2016 uskalsin ensimmäistä kertaa ajatella, että MM-raja ei olekaan mahdoton haave. Se voisi olla tavoite. Hallikausi, joka ensin moninkertaisti uskoni omiin kykyihini lopulta kuitenkin romutti itseluottamukseni. Se päättyi pari viikkoa suunniteltua aikaisemmin yksinkertaisesti överiväsymykseen. Kahden viikon treenilepoa seurasi kaksi viikkoa influenssaa, jonka jälkeen toiset kaksi viikkoa vietin edelleen sängynpohjalla jälkitaudin kourissa. Vaikka neljänkymmenen asteen kuume tuntui fyysisestikin järkyttävältä, olivat nuo kuusi lepoviikkoa henkisesti helvetisti hankalampia. Kuuden viikon aikana annoin ehkä kuusisataa kertaa periksi. Heitin pyyhkeen kehään, luovutin. Ihan sama. Ei tästä kaudesta tuu mitään. Suorastaan säälin itseäni ja selittelin, että on ihan ok epäonnistua, ei ollut itsestä kiinni, plaaplaaplaa.

Maaliskuun lopulla aloin päästä vihdoin taas treeneihin kiinni. Portugalin pariviikkoinen leiri sujui jo ihan hyvin, ja ensimmäistä kertaa sairastelun jälkeen uskoin, että ei tästä kesästä välttämättä ihan katastroifia tulekaan. MM-haave kaivautui jälleen esiin jostain syvältä aivojeni syövereistä. Kunnes ptsädäm! Toukokuun puolivälissä kilpailukauteen valmistautuminen keskeytyi ja flunssa taivutti minut jälleen viikoksi vällyjen väliin. Tasan kuukausi myöhemmin sairastuin veljeni tartuttamana oksennustautiin (huolimatta siitä, että muutin pariksi päiväksi ulkorakennukseen karanteeniin pysyäkseni terveenä), heh. 

Vaikka kevääseen sisältyi paljon myös hyviä ja kovia treenijaksoja, onnistuneita harjoituksia ja selkeää edistystä, on taistelu ollut rankkaa. Usko tekemiseen oli loppumaisillaan useaan otteeseen, ja itseluottamusvarastot varmasti alempana kuin ferritiinit viime vuonna. Uudet lepoviikot ja vaikeudet tuntuivat joka kerta iskulta kasvoille. Aina, kun aloin päästä takaisin radalle ja uskoa itseeni, tuli eteen uusi ongelma ja heitti minut takaisin lähtöpisteeseen. Elin on/off -suhteessa MM-rajahaaveideni kanssa. Suhde oli väkivaltainen, välillämme vallitsi jatkuva luottamuspula ja vaikeissa tilanteissa ne jättivät minut yksin. Kävin myös puhumassa asiasta psykologille.

Kesän ajan olen kuitenkin uskonut pystyväni. Enemmän tai vähemmän, hieman vaihtelevissa määrin, mutta uskonut kuitenkin. Juoksin kolme kertaa parin sekunnin päähän tavoitteestani, ja jokainen juoksu lisäsi tunnettani siitä, että kovempaakin pääsisi. Maailma järjesti jokaiselle kisapäivälle kaikenlaisia muuttujia, joiden piikkiin pari sekuntia oli helppo laittaa minäpystyvyyttään suojellen. Viimeinen mahdollisuuteni juosta raja piti olla 24. kesäkuuta Saarijärvellä. Olin varmempi kuin koskaan aikaisemmin. En onnistunut. Taas se pari sekuntia. En tulisi olemaan MM-joukkueessa.

Kisakesäni on tähän mennessä ollut hektinen ja stressaava, henkisestikin siis raskas. Purskahdin Saarijärven juoksun jälkeen helpotuksen kyyneliin - enää ei tarvinnut stressata, keskittyä ja valmistautua. Kaikki voitava oli tehty, ja nyt se oli ohi. Vihdoin. Siinä hetkessä en edes harmistunut rajan rikkoutumatta jäämisestä, olin vain ja ainoastaan helpottunut. Suuntasin fokuksen Kalevan kisoihin ja olin hyvin lähellä Provinssi-lippujen tilaamista. Kaipasin vain pienen breikin urheilustressistä, jotta jaksaisin taas puristaa loppukesän.

Sitten sain puhelun Suomen urheiluliitolta: jos juokset torstaina alle 2.10, olet joukkueessa. Vaikka ennen juoksua pakokauhussani nauraen kirosinkin vihaavani tälläisiä uusia mahdollisuuksia, olen sanoinkuvaamattoman kiitollinen lisänäytöstä, jonka sain Jämsän karnevaaleille. Vielä yksi mahdollisuus yrittää. Vielä yksi mahdollisuus näyttää, että minusta on siihen. Päätin onnistua.

Tähän aikaan edelliskesänä en ollut edes päässyt avaamaan kautta päämatkallani, enkä voinut kuvitellakaan kasin juoksemista. Viime vuonna en tehnyt yhtään ennätystä. Nyt, 2. heinäkuuta, olen tehnyt yhdeksän. Tammikuussa juoksin ensimmäisen kasini kovana harjoituksena. Nyt olen matkalla maailmanmestaruuskilpailuihin. Tähän saakka olen lahjakkaasti pystynyt välttelemään näitä kliseisiä ilmauksia, mutta nyt en enää pysty: matka oli pitkä ja kivinen, mutta kaiken epävarmuuden jälkeen tämä tuntuu uskomattoman hyvältä - vaikeuksien kautta voittoon. Ei ollut helppoa eikä aina niin kivaakaan, mutta nyt olen käsittämättömän järjettömän tajuttoman onnellinen, etten antanut periksi.

Toivon tämän tekstin olevan paluu sorvin ääreen täällä blogin puolella, sillä viime tekstistä on kulunut jo kuukausi jos toinenkin, stressaantuneena kun kirjoittamisesta ei tahdo tulla yhtään mitään. Isoja juttuja tulossa, pysykää kuulolla!

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top