sunnuntai 18. maaliskuuta 2018

Mini-Veera

Saavuttaessani tänään tuon pitkään odotetun, aikuisuuteen minut yhdellä huitaisulla heilauttavan kahdeksantoista ikävuoden rajapyykin, ajattelin olevan korkea aika kertoa teille siitä, millainen olin lapsena. (Eli eilen, sillä nythän olen aikuinen?) 

Poikien perässä

Mun oli pienenä pakko pysyä poikien perässä. Pelattiin ja leikittiin kaikenlaisia juoksuleikkejä, enkä tietenkään halunnut hävitä. Haasteita tuotti se, että kaikki kaverini olivat poikia. Olen siis tottunut hiukan rajumpaan hippaan, jossa välillä heittäydyttiin toisen eteen poikkiteloin ja toivottiin kaatumista, tai törmättiin tahalleen yhteen. Ja aina piti juosta täysiä voittaakseen, eikä sekään riittänyt.

Puolivuotiaasta asti olen kulkenut erilaisissa jumpissa ja liikuntakerhoissa, joista siirryin myöhemmin telinevoimisteluun ja siitä joukkuevoimistelun pariin. Sain pienenä tehdä aina oikeastaan mitä halusin. Tällä tarkoitan puihin ja leikkimökin katolle kiipeämistä, ojien yli hyppimistä ja kynnetyllä pellolla juoksemista. Isäni neuvoi minua pienenä liikkumaan aina juosten, kun mahdollista, eikä tuo tapa ole vieläkään tahtonut kadota. Voimistelun rinnalla pelasin välillä jalkapalloa ja yleisurheilin tehden kaikkia lajeja heittoja ja seivästä lukuunottamatta. Joukkuevoimistelu jäi 12-vuotiaana, jolloin aloin myös harjoittelemaan määrätietoisemmin juoksua, sain henkilökohtaisen valmentajan ja aloin nähdä tulevaisuuteni juoksun kanssa.

Pippurinen pelle

Asenteeltani olin aikamoinen pelle, ja suhtauduin kaikkeen huumorilla. Samalla osasin olla pippurinen tapaus, ja tein asioita omien vahvojen näkemyksieni ja fiilisteni mukaan. Esimerkkinä luonteenpiirteistäni toimikoon vaikka se, että näytin lapsena aina kieltä kannustajille ja kameroille kesken kisan, tai vastasin heidän Ota edestä selkä kiinni! -kannustushuutoonsa tiuskaisemalla "Oo hiljaa" tai "Emmä jaksa". Tämä siis oikeastaan vanhemmilleni, pilke silmäkulmassa ja ihan hyväntahtoisesti kuitenkin. Kun kerran eksyin kävelyn piirinmestaruuskisoihin (jotka muuten voitin?), juttelin isäni kanssa matkalla. Muistan kysyneeni, saanko tyylipisteitä, jonka jälkeen nauroimme molemmat. Osasin pitää kisoissa aina hauskaa. Vuosia sitten kisarutiiniini kuului eräs hyppelytanssi, jota tanssin aina jännittäessäni.

Kuten sanoin, kontrastina jatkuvalle iloisuudelleni oli myös vähän toisenlaista asennetta. Olen pienestä asti ollut melkoinen drama queen. Lopetin yleisurheilun lopullisesti neljävuotiaana, kun yksi poika tökkäsi mut alas korkeushyppypatjalta. Typerä poika, en enää ikinä urheile. Aitajuoksu-uranikin katkesi ensimmäiseen PM-kullan häviämiseen. Lopetin kestävyysjuoksun vuonna 2010 keskeyttäessäni ehkä jokaisen tonnin kisan, jonka viivalle olin joutunut. Huijasin kaikkia, että mua sattui kantapäähän, vaikka oikeasti ei vaan ollut kivaa juosta. (Onko sattumaa, että keskeytin aina vain huomatessani häviäväni? Hmm...) Pitkät matkahan ovat ihan kamalia pienelle tytölle, ihan sääliksi käy!

Toistumiseen pelle.

Tyylini oli melko... Noh. Käytin aina erilaisia kampauksia kisatessani, ja suunnittelin asuni tarkkaan. Minua harvemmin näki seuravaatteissa, sillä käytin mielummin omia, vähän erilaisempia kisa-asujani. Olin myös aina seuracupeissa ja viesteissä koristanut koko kroppani hiusnauhoilla, SSU-logoilla, kasvomaaleilla ja sinisellä eyelinerilla. Värjäsin yksiin viesteihin jopa hiusteni latvat siniseksi, en onneksi pysyvästi. Paljastan tähän nyt kuvan, jota häpeän kaikkein eniten tässä maailmassa. Minä EM-kisoissa, Suomi-fanina. Nauttikaa ladies and gentlemen!

Pohja harjoitteluun voimistelusta

Harjoittelin todella monipuolisesti, söin, nukuin ja elin. Plaaplaaplaa. Vaikka edelliset ovatkin todella tärkeitä tekijöitä tiellä menestykseen, pidän kuitenkin kaikkein tärkeimpänä sitä, että olen aina rakastanut harjoitella. Se on ollut niin ihanaa, oli jo pienenä. 

12-vuotiaaksi asti kuljin viisi kertaa viikossa parin tunnin voimistelutreeneissä, jonka jälkeen siirryin nykyisen valmentajani hoiviin. Voimistelussa kehittyivät kaikki urheilijalta vaaditut perusominaisuudet, joten sain lajista hyvän pohjan tulevaisuutta ajatellen. Harjoittelu ei ole perusrungoltaan juurikaan muuttunut edes kuuden vuoden aikana siirryttyäni Mikon valmennukseen, mutta määrää, vaikeusastetta ja tehoja on lisätty huomattavasti tottakai. 

Ensimmäiset kisani kisasin kuitenkin jo 9-vuotiaana, vaikka määrätietoinen harjoittelu alkoikin vasta myöhemmin muiden lajien jäädessä pois rinnalta. Kävin ensimmäisistä kisoistani asti seuran järjestämissä yhteistreeneissä, minkä nyt voimistelulta ehdin. Junnuna keskityin harjoittelussani monipuoliseen perustekemiseen ja harjoittelin harjoittelemaan. Eikä aina tarvinnut treenata, jos ei jaksanut.

Edelleen samoilla piikkareilla

Aikaisemmin mainitsin lopettaneeni kestävyysjuoksun 10-vuotiaana. Jostain kumman syystä kuitenkin löysin itseni PM-maastoista 2011, ja tuolla saavutetun piirinmestaruuden siivittämänä lähti kestävyysjuoksu-urani uudelleen nousuun. Muistan edelleen tuon juoksun viimeiset 300m kuin eilisen päivän. Tuo kisa on painunut ikuisiksi ajoiksi mieleeni yhtenä huippuhetkistäni. Pääsin jopa ensimmäistä kertaa lehtihaastatteluun kullan johdosta, vau!

Vattenfall-finaalit ovat olleet silti kaikkein mieleenpainuvimpia kokemuksia urheilun varhaisvuosilta, ja niissä olen myös saavuttanut itselleni isoja asioita. Olenkin kirjoittanut tänne jo muutama vuosi sitten melko tarkat kuvaukset vuosien 2012 ja 2013 kisoista, käykää lukemassa ne tästä ja tästä. 

Niiden lisäksi muistan erityisen hyvin yhden kasisatasen vuodelta 2013, kun juoksin Suomen ylipitkän radan kaikkien aikojen kärkiajan hallissa. Viimeinen kuva on tuosta juoksusta, ja tarkimmat huomaavat, että vedin puolitoista kuukautta sitten samat piikkarit jalassa yhden kasin. Pysyivät ne silti vielä ainakin tuon kisan verran kasassa. (Ostakaa mulle piikkarit synttärilahjaks?)

En olisi koskaan uskonut

Kymmenvuotiaana oli niin helppo olla. Kaikki kisat olivat oikeastaan yhtä suuria keskenään - jokainen voitto tuntui yhtä hyvältä, jokainen nelossija ärsytti yhtä paljon, oli kyseessä sitten piirinmestaruuskisa tai seuran järjestämä pikkukisa syyssateessa. Tilastoista ei ollut tietoakaan, enkä itse ainakaan osannut edes kaivata niitä. Onneksi en tiennyt niistä. Ja voi että, mitä ovat hapot? Ainoa rajoite tuolloin oli hengästyminen. Ei voinut juosta kovempaa tonnilla, kun hengästytti liikaa. Tai "sattui kantapäähän". Itse selvitin happojen salaisuuden ensimmäistä kertaa 11-vuotiaana, kun noutaja tuli hakemaan etusuoran alussa Lahden Vattenfall-finaalissa. Sen jälkeen en olekaan tästä ihanasta pahoinvointia ja euforiaa tuottavasta aineesta halunnut enkä päässyt eroon. Vannoutunut maitohappoholisti. 

Multa on usein kysytty, että olisinko pienenä uskonut pääseväni tähän tilanteeseen, jossa olen nyt. Vastaus on ei. En todellakaan olisi. Pienenä tähtäin oli aina seuraavassa kisassa, jos edes sinne asti ymmärsi ajatella. SM-kisat, Suomen ennätykset ja Ruotsi-ottelut eivät käyneet edes mielessä, ja olemassa oli vain se yksi hetki, jota parasta aikaa elin. Harjoittelu oli aina yhtä mukavaa ja hauskaa, eikä ollenkaan totista tai tavoitteellista. Kunhan urheilin. 

Kun nyt olen selaillut vanhoja kuvia ja muistini syvimpiä syövereitä, olen vahvistanut hypoteesini: ihmiset eivät juurikaan muutu, vaan oppivat olemaan hillitympiä versioita omista itseistään. Minä ainakin olen ihan samanlainen Pelle Pippurinen kuin kymmenen vuotta sitten, ja voisin ihan hyvin näyttää sinulle kieltä kesken SM-finaalin. Tai en. Olenhan jo aikuinen. Vaikka minä olenkin pysynyt ainakin pohjimmiltaan ihan samanlaisena, on urheilu muuttunut paljon. Tässä on nyt hirveästi enemmän pelissä kuin koskaan ennen, tästä on tullut määrätietoista ja tavoitteellista, eikä menestyksennälkä näytä sammuvan vielä pitkään aikaan. Urheilu on myös kasvattanut mua uskomattoman paljon, mistä oon todella kiitollinen.

Minusta on erittäin tärkeää muistaa aina, mistä on tullut ja miksi. Pyrin pitämään lapsenmielisyyteni mukana tekemisessä, pilkkeen silmäkulmassa ja SSU:n logon poskessa. Koska miten sä voisit ikinä tietää, mihin oot menossa, jos et edes muista, mistä lähdit?

Kaikki kuvat viimeistä lukuunottamatta osoitteesta https://ssuseinajoki.kuvat.fi.

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top