maanantai 12. helmikuuta 2018

Miltä epäonnistuminen tuntuu?

Purkasin fiilikseni tähän teksiin, jotta saisin selvitettyä ajatuksiani, ihan vain itseäni varten ilman minkäänlaisia julkaisuaikeita. Kun sitten tajusin, etten ole vielä koskaan julkaissut yhtäkään kirjoitusta siitä, miltä epäonnistuminen tuntuu, karsin tekstistä kirosanat ja siistin ulkoasun luettavaan kuntoon. Tässä teille kirjoitus siitä, miltä musta tuntuu. Ei siitä, miten mun kannattaisi ajatella, eikä siitä, miten epäonnistumisista otetaan opiksi. Ei siitä, miksi epäonnistuin, eikä edes siitä, miten tästä päästään yli. Yksinkertaisesti vain ja ainoastaan fiiliksistä odotuksia vastaamattoman juoksun jälkeen.

Juoksin aikuisten hallimaaottelussa (Ruotsi - Norja - Suomi - Tanska/Islanti) Uppsalassa 800m. Aika 2.16, 04. Hävisin.

Nyt tuntuu siltä, että heitin täydellisen mahdollisuuden hukkaan. Harmittaa, että juuri nyt piti epäonnistua. Kaikki oli paremmin kuin hyvin, ja silti meni huonosti. Mulla oli elämäni paras mahdollisuus näyttää itselleni ja muille, mitä pystynkään tekemään - todistaa (lähinnä itselleni), että olen ansainnut tämän edustuspaikan.

En ole missään vaiheessa pystynyt täysin ajattelemaan ansainneeni paikan aikuisten maajoukkueessa. Kun mulle sanottiin Jyväskylän kisan jälkeen, että mulla olisi maaottelureissu edessä, naurahdin ja vastasin, että en muuten lähde. Miksi ne nyt minut haluaisivat, kun paljon parempiakin löytyy? En tajunnut, että eivät he vitsailleetkaan. Uskoin pystyväni vakuuttamaan itselleni kuuluvani joukkueeseen juoksemalla kovempaa kuin koskaan, yllättämällä itseni ja muut. Odotukset olivat korkealla, ja kuten sanoin, kaikki oli hyvin. Sitten en vaan jaksanutkaan. Juoksin todella huonosti. Eipä siinä juurikaan itseluottamus kohentunut. Tuntui vielä enemmän siltä, etten kuulu joukkoon.

Äiti, isä, pikkuveli ja hänen kaverinsa tulivat laivalla katsomaan kisaa. Halusin näyttää heille, kuinka homma hoidetaan. "Oottakaa vaan, kohta näätte!" Harmittaa, etten onnistunut. 

Maalissa oli hankala käsittää, mikä meni vikaan. Kaikki sujui toiseen kierrokseen asti uskomattoman hyvin. Kisa ei alunperin kuulunut suunnitelmiin, koska sinne pääsyä pidettiin mahdottomana - koko asiaa ei edes ajateltu. Oli hankalaa sovittaa harjoitusten ja hallikauden muiden suunnitelmien keskelle yhtäkkiä taas yksi kasi lisää - matka, joka piti juosta koko kaudella vain kerran. En yksinkertaisesti ollut ehtinyt palautua tarpeeksi edellisistä kovista treeneistä ja kisoista. Siihen vaikuttaa harjoittelun lisäksi kaikki sata ja yksi rautaa, jotka mulla on tällä hetkellä samaan aikaan tulessa. Jo edellisen viikonlopun kasi tuntui jaloissa raskaalta ja tahmealta. Homma oli siis tuhoon tuomittu jo ennen kuin olin edes tiennyt lähteväni juoksemaan. Siitä tuli pettynyt olo.

Olen kiitollinen siitä, että pääsin mukaan kilpailuihin. Tiedän, että yksi epäonnistuminen ei määrittele mua urheilijana millään tavalla. Tulen muistamaan tämän viikonlopun aina, kyseessä oli kuitenkin ensimmäinen aikuisten maajoukkue-edustus. Sain kokea uskomattoman hienon ja ainutlaatuisen kokemuksen, jonka opetuksia tulen kantamaan mukanani loppuelämän. Mulla oli siis ikimuistoinen, hieno viikonloppu, mutta kaikki hyvät asiat tuntuvat silti hautautuvan pettymykseen ja harmitukseen, ainakin vielä. Hetken saa harmittaa, eikä siinä ole mitään väärää. Ei tämä silti miltään maailmanlopulta tunnu, päin vastoin - oon entistä motivoituneempi onnistumaan.

Vaikka tämä tuntuu suoraan sanottuna paskalta, on sillä lopulta muhun pelkästään positiivinen vaikutus. Pääsen ensi kerralla juoksemaan viisaampana, parempana ja vahvempana, ja ihan varmasti kovempaa kuin eilen. Tämä motivoi mua paljon enemmän kuin se, että olisin onnistunut tekemään odotusteni mukaisen suorituksen. Tiedän, että mulla on niin paljon enemmän annettavaa. Oota vaan!

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top