lauantai 6. lokakuuta 2018

Koulu vai urheilu?

Oon vasta nyt sisäistänyt asian, joka olisi pitänyt ymmärtää jo kauan sitten: ei kaikessa pysty, saati sitten tarvi, olla hyvä. Aihe on noussut pinnalle mun elämässä ylioppilaskirjoitusten myötä - niissähän on pakko onnistua.

Urheilijan on osattava priorisoida. Vaikka ala- ja yläasteella hoettiin, että koulu on laitettava kaiken edelle, en koskaan uskonut. Nykyään lukiokin suoritetaan täysin urheilun ehdoilla: ajattelen jopa, että jos urheilu vie liikaa aikaa koululta, olen valmis pidentämään lukio-opintojani vaikka vuodella. En kuitenkaan ajattele, että millään muulla kuin urheilulla ei olisi mulle väliä. Urheilu ei ole elämäni tärkein arvo.

Käytän ehkä jotain ainakin osittain tiedostamatonta psykologista puolustuskeinoa (joka itse asiassa on kohta kulutettu puhki mun kohdallani), ja juuri ennen suurta, ponnistuksia vaativaa ja epävarmuutta aiheuttavaa koitosta vakuutan itseni siitä, ettei sillä loppujen lopuksi ole mitään väliä. Mitä väliä on jollain MM-kisoilla? Ihan sama jotkut ylioppilaskirjoitukset. 

Kerron tarinan ruotsin YO-kokeestani: valmistauduin kokeeseen melko vähän siihen nähden, mitä olen muiden valmistautumisesta kuullut. Suoritin kesällä aloittamani Worddive-abikurssin lähes valmiiksi, mutta en jaksanut hinkata samoja sisältöjä ja sanoja määräänsä enempää, joten jätin kurssin kesken. Pariin viikkoon ennen koepäivää en tehnyt ruotsin eteen käytännössä mitään ruotsinkielisen Netflix-sarjan katsomista lukuun ottamatta. Koetta edeltävänä iltana selasin kaikki kirjat kolmannesta kuudenteen kurssiin läpi (en ole koskaan edes nähnyt kahta ensimmäistä kirjaa, heh) ja opiskelin partisiipin perfektin. Yöllä nukuin kuin tukki. Kokeessa pystyin olemaan tosi rauhallinen, eikä mua jännittänyt. Kun tuntui, etten jaksanut keskittyä, suljin näytön ja pidin ruokatauon, ja onnistuin nollaamaan mieleni täysin. Koe tuntui menevän aika hyvin.

Stressi ja ahdistus alkoivatkin vasta poistuttuani koetilasta. Mitä jos en saa laudaturia? Haukuin itseni lyttyyn. Olin koko päivän tosi äkäinen, pinna kireällä. Epäluuloni kasvoi jatkuvasti: "En voi saada laudaturia, ehkä siitä tulee M. Jos en saa edes eximiaa, lopetan koulun ja muutan Siperiaan." Olin tulla hulluksi.

berliini viestijoukkue media

Miksi en lukenut enempää? Kesä meni kisatessa, en ehtinyt enkä jaksanut. Laitoin urheilun edelle, tein tietoisen valinnan. Ylimenolla olisi ollut aikaa, mutta halusin rentoutua, jotta olisin valmiina uuteen harjoituskauteen. Urheilun kannalta se oli todella hyvä juttu, eikä sen puoleen kaduta yhtään. Olen nähnyt monien kausien kaatuneen kirjoitusten tuomaan stressiin ja päätin, että en anna itselleni käydä niin. Urheilu, tulokset ja kehittyminen urheilijana ovat mun arvoissa hurjasti koulua korkeammalla. Olin myös laiska: kirjoitin postausta priorisoinnista, kun olisi pitänyt laskea matikkaa. Ironista. 

Valinnat, joita urheilun takia on joskus pakko tehdä - joita siis haluan välttämättä tehdä - ovat vaikeita. Ainakin niillä voi olla vaikeita seuraamuksia. Elämä on vaihtokauppaa. On helppoa valita perjantain baari-illan ja nopeustreenien välillä urheilun kannalta oikein, mutta kesätöiden pois jättäminen, välivuoden pitäminen ja opiskelukaupungin ja -maan valinta eivät ole ollenkaan niin yksinkertaisia juttuja. Se, että uskaltaa tehdä kaikkensa unelmiensa eteen, ei ole helppoa - varsinkaan, kun unelmia on monta. Minä haaveilen menestyksestä urheilussa ja psykologian yliopisto-opinnoista. Miten ikinä onnistun tasapainottelemaan näiden haaveiden välillä pilaamatta toista tai molempia?

Mulla on maailmaa kohtaan sellainen sokea luottamus, että kyllä kaikki aina järjestyy - elämäkin, vaikka en kirjoittaisikaan kuutta laudaturia. Mun on onneksi aika helppo luottaa siihen, että pärjään koulussa, vaikka en lukisikaan kahta kuukautta yötä päivää, koska en mä myöskään mikään surkea ole. En ehkä ole tehnyt parastani, mutta olen yrittänyt opetella ajattelemaan, että joskus vähän vähempikin riittää. Kuulostan heti luovuttajalta, mutta niin se on. Mun kohdalla kunnianhimoinen täydellisyyden tavoittelu ei ole aina motivoivaa tai eteenpäin vievää. Joskus se on juuri tällaista: teen asioita puolihuolimattomasti ja vasta, kun millekään ei enää mahda mitään, alan vaatimaan itseltäni onnistumista. Se käy melko rankaksi. Niin rankaksi, että kohta mikään ei enää suju. Uskon, että lopulta kaikki sujuu paremmin, kun malttaa ottaa aavistuksen rennommin.

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top