maanantai 20. elokuuta 2018

Kalevan kisat 1/2

Ilmoittautuessani Kalevan kisoihin molemmille matkoilleni, kasille ja nelkulle, en ehkä ihan käsittänyt, mihin olin ryhtymässä. Tuo viikonloppu oli nimittäin jäätävä työmaa, mutta niin makaa kuin petaa, sitä saa mitä tilaa.

Torstai 19.7. 400m alkuerä

Nelkkuja oli tälle kesälle alla vasta kolme, eikä yksikään niistä ollut onnistunut aivan niin kuin olisin halunnut. Kauden parhaani oli 56,20 ja ennätykseni parin vuoden takaa 56,09. En uskonut minulla olevan realistista mahdollisuutta finaaliin, mikäli suorittaisin tavalliselle tasolleni. Samalla ehkä kaksi prosenttia minusta myös toivoi, että vain yksi juoksu riittäisi ja pääsisin näin valmistautumaan kasin koitoksiin paremmin. Kasi oli näissä kisoissa itselleni se pääjuttu, joten halusin sen onnistuvan täydellisesti. Tiesin kuitenkin, että kropassa oli paljon enemmän ja parempaa annettavaa, kuin mitä olin aikoihin saanut ratakierroksella kilpakentille saakka, joten finaalipaikka oli kaikesta huolimatta mielessä. 

Tämän tekstin kirjoittaminen tuntuu lukion esseetehtävältä, jonka aiheesta en oikeasti tiedä mitään, mutta josta yritän silti parhaani mukaan saada uskottavaa tekstiä aikaiseksi. Minulla ei nimittäin ole minkään tason muistikuvia tästä juoksusta. Lunttasin äsken tuloksista olleeni ensimmäisen erän kolmas kauden parhaallani 56,16. Juoksun jälkeen muistan olleeni pettynyt ennätyksen parantumattomuuteen ja suoritukseen muutenkin. En saanut sitä tulemaan loppuun asti tarpeeksi hyvin, sillä keskityin rohkeaan lähtöön (jossa yleensä olen suorastaan surkea tosi paikan tullen). En jälleen kerran uskonut saavuttaneeni finaaliin riittävää aikaa. Ensireaktioni nähtyäni pienen Q-kirjaimen nimeni perässä taisi olla jotain suuntaan "Apua" tai "Ei hitto". Miten mä muka jaksan?

Hyvän loppuverkan, hotellille paluun ja suihkun jälkeen kello oli jo sata. Ruokapaikkavaihtoehdot olivat siihen aikaan erittäin vähissä, ja jouduimme tyytymään johonkin ei-niin-maukkaaseen-saatika-urheilijaystävälliseen ravintolaan. Nukuin torstain ja perjantain välisenä yönä viisi tuntia, sillä hotellihuone oli tajuttoman kuuma ja myöhäinen juoksu ja ruokailu pitivät hereillä myöhälle yöhön. 

Perjantai 20.7. 400m finaali

Koko päivän yritin olla ajattelematta tulevaa kisaa, ja kehitin kaikenlaista muuta ajateltavaa. Valmistautumiseni koostui pääasiassa lepäilystä ja syömisestä, sillä edellispäivän alkueristä oli syytä palautua hyvin. En enää koskaan halunnut nähdä ennätykseni paikalla kaksi vuotta vanhoja numeroita. Oli siis oltava ennätyskunnossa. Alkueristä oli aika tasan 24 tuntia, ja surkeat yöunet ja ruokailu stressasivat. En uskonut olleeni palautunut edes lähelle optimaalista tasoa.

Jalat tuntuivat kuitenkin verkassa paljon paremmilta kuin alkueräpäivänä, mikä viimeistään vakuutti minut siitä, että eilinen veto ei haitannut kroppaa enää juuri ollenkaan. Myös fiilis oli hyvä, ei jännittänyt ja olo oli rento. Valmistautuminen oli hauskaa, enkä malttanut odottaa starttia.

Urheilijaesittelyssä vilkaisin murhaavasti screenille, jossa kuvani alla luki ennätykseni 56,09. Vilkutin sille ivalliset hyvästit ja päätin, että tämä oli viimeinen kerta, kun tuijottaisin noita numeroita yhdessä PB-kirjainyhdistelmän kanssa. En antanut itselleni muita vaihtoehtoja. Se olisi korkea aika mennä nyt.

"Okei. Kalevan kisa -finaali, 400 metriä. Mites tää nyt menikään? Tai siis, mitä mä teen? En ainakaan juokse samalla tavalla kuin eilen. Mutta mites sitten? En mä nyt voi yhtään hitaampaakaan lähteä. Apua, nyt pitäis tietää jo. Miten mä juoksen???" panikoin asettautuessani telineisiin. Olisi ehkä voinut miettiä noita juttuja vähän aikaisemminkin. Kumarruin telineisiin, puhalsin ilmat ulos keuhkoista ja perinteisen "V*tun täysillä" -tsemppauslauseen sijaan vastasin itse itselleni äsken esittämiini kysymyksiin lyhyesti ja ytimekkäästi: "Noh, katotaan."

Ei siis minkäänlaista suunnitelmaa, taktiikkaa tai etukäteen suunniteltua vauhdinjakoa. Enkka vain piti tehdä. Lähdin ehkä ainakin periaatteessa rennommin liikkeelle kuin edellisenä päivänä. En kiinnittänyt muihin juoksijoihin mitään huomiota, "Noh, katotaan" -taktiikka kun toimii sillä tavalla. Takasuora tuntui lennokkaalta ja helpolta. Viimeiseen kakkoseen sain kohtuu helposti lisättyä tehoa ja voimaa, ja vielä aivan lopussakin juoksu tuntui voimakkaalta. Vauhdinjako tuntui juuri sopivalta, nappionnistumiselta suhteessa sen päivän kuntoon. Tuntui kotoisalta. Tuntui pitkästä aikaa oikealta nelkulta, siltä miltä sen pitäisikin tuntua. Haluaisin osata kuvata sitä tunnetta jotenkin omaperäisesti, mutta osuvimmin saan sitä kuvailtua sanomalla, että joka ikinen askel oli pelkkää kivaa. Siis niin kivaa. Ihanaa. Parasta. Ei väkisin puristamista, ei epävarmuutta, ei stressiä ajasta tai sijoituksesta. Kivaa, varmaa tekemistä.

Ensimmäistä kertaa alle 56 sekuntia; 55,82 ja seitsemäs sija aikuisten suomenmestaruuskilpailuissa. Ja hei vaan vanhalle ennätykselle, ei todellakaan tule ikävä.

Koskaan ei ole oksentaminen ollut niin lähellä juoksun jälkeen (fun fact: en ole ikinä oksentanut happokrapulassa). Oli aivan järkyttävän huono olo, siis ihan hirveä. Roskisten halailun ja jääkylvyn jälkeen raahauduin pitkälle verkalle. Seuraavaan starttiin 15 tuntia.

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top