keskiviikko 28. helmikuuta 2018

Ihana kamala hallikausi

Ensimmäistä kertaa ikinä voin katsoa Tilastopajasta hallikauden tuloksia tyytyväisenä. Näen tulosten perässä erittäin miellyttäviä kirjainyhdistelmiä, kuten PB, KK, SE ja SWE. Mun hallikausi ei mennyt ollenkaan niinkuin suunnittelimme - eikä haittaa yhtään.

Teki kovasti mieli kirjoittaa fiiliksiä ja tuntemuksia tänne jokaisen kisan jälkeen, mutta halusin malttaa siihen asti, että kausi on ohi. Leikki loppui tosin pari viikkoa liian aikaisin, kun kropasta oli puhti poissa miljoonan meneillään olevan jutun seurauksena.

Ensimmäinen ja toinen kilpailu olivat ainoita, jotka menivät kilpailusuunnitelman mukaan. Avasin kauteni Urho-halleissa Jyväskylässä 300 metrillä. Irtiottokyky oli vielä tuolloin ihan hukassa, ja kropalla olisi voinut olla paljon enemmänkin annettavanaan. Viikon päästä palasin takaisin Jyväskylään, mutta tällä kertaa juoksin tuplat edelliskerran matkasta, tuloksenani naisten, 22-vuotiaiden ja 19-vuotiaiden Suomen ennätykset 600 metrillä. Jouduin vetämään koko matkan yksin, ja vauhti pääsi viimeiselle kierrokselle putoamaan jonkin verran. En ihan päässyt tavoitteeseeni, mutta olen todellakin tyytyväinen. 

Seuraavana kisasuunnitelmassa oli 200 metriä Vaasassa, mutta hetken mielijohteesta ja seikkailunhaluisuudestani johtuen löysin itseni kasin lähtöviivalta puolentoista vuoden tauon jälkeen. Tärkeintä oli, että pystyisin vihdoin kumoamaan mun ja kasin välille muodostuneen psyykkisen muurin, joka oli tähän saakka pitänyt minut poissa viivoilta. Nyt ei saa jännittää liikaa, nyt ei saa saada paniikkikohtausta. 

Juoksu meni oikeasti hyvin, kunnes aloin nössöilemään puolessa välissä. Missään ei tuntunut pahalta, mutta itseluottamus karisi yhtäkkiä. Ehkä olin liian mukavuudenhaluinen? Tässä vaiheessa päästin tietoisesti peesin karkuun, koska "en mä oikeesti voi jaksaa". Olisinpa tiennyt, mihin tuo yksi typerä ajatus mut vielä vie.* Viimeisen 200 metriä pääsinkin tulemaan voimakkaasti loppuun asti, ja vauhti tuntui kiihtyvän ihan viime metreille saakka. Maalissa uskoin kellon pysähtyneen jossain 2.17 paikkeilla, nojasin hetken polviini harmistuneena ja sätin itseäni siitä, etten uskonut itseeni tarpeeksi. Kliseinen, maailman säälittävin lause pääsi suustani: "Olisi pitänyt juosta kovempaa." Uskomatonta mutta totta; tuloslistalla nimeni perässä luki 2.12,26 PB. 

* Koska en uskaltanut juosta niin kovaa kuin olisi ehkä pitänyt, jäi hampaankoloon paljon. Nälkä kasvoi syödessä, ja oli pakko päästä juoksemaan uudelleen. Ihan pakko. Juoksu, jonka kasvaneeseen nälkääni juoksin, vei minut lopulta Uppsalaan asti - epäonnistumaan.

Seuraavana viikonloppuna juoksin siis Jyväskylässä 800 metriä vain ja ainoastaan saadakseni tällä kertaa annettua radalle ihan kaiken, mitä mulla oli ja vielä vähän enemmän. Alunperin tämä viikonloppu piti olla kisavapaa. Ilmoittautuessani en edes tiennyt, että kyseessä oli maaottelun katsastuskilpailu. Juoksu tuntui ja näytti tahmealta ja vaivalloiselta, mutta viimeisen kierroksen pääsin taas tulemaan hyvin. Loppukiritaisto siivitti mut voittoon ajalla 2.13,28. Kun mulle palkintokorokkeella sanottiin, että taitaa olla maaottelureissu edessä, pidin sitä vitsinä. En todellakaan pääsisi pukemaan Suomi-paitaa päälle hallikaudella ylimatkallani, miksi pääsisin?

Kuten tiedättekin jo, pääsin. Maanantaina sain tietää kuuluvani joukkueeseen, ja aikaisin lauantaiaamuna lähdin matkustamaan kohti Uppsalaa. Väsy oli kova, koska elämässä tapahtui hirveästi kaikenlaista samaan aikaan, eikä kroppa tahtonut jaksaa. Kirjoitin edelliseen postaukseen fiiliksiä edustusjuoksusta. Syyksi epäonnistumiselle löysimmekin tuon jo tutuksi tulleen väsymyksen, jonka merkit olivat olleet selkeitä, mutta jääneet innostuksen ja kunnianhimon varjoon. 

Seuraavan viikon harjoittelin vain kevyesti palautuakseni, ja omien SM-kisojen valmistavan harjoituksen jälkeen vihelsimme pelin poikki. Viikko lepoa, ei enää juoksuja tälle kaudelle. 

Vaikka en loppujen lopuksi päässyt juoksemaan yhtäkään nelkkua, jouduin skippaamaan niin aikuisten kuin omankin ikäluokan SM-kisat ja koin karvaan pettymyksen heittäessäni täydellisen mahdollisuuden hukkaan, oli tämä paras hallikauteni ikinä. Juoksin taas kasin, aloin jopa jälleen tykkäämään siitä. Ymmärsin olevani ihan kehityskelpoinen myös ylimatkallani. Opin käsittelemään jännitystä ja psyykkistä puolta kisaamisesta entistä paremmin. Opin kuuntelemaan kroppaani, ja ymmärsin hypätä junasta ennen kuin oli liian myöhäistä. Tällä kertaa keho ei huutanut, että lopeta jo, kuten edelliskeväänä, vaan oikeastaan ystävällisesti vihjasi, että eiköhän jo riitä. Edelleen, nyt ja aina, tärkein urheilijan ominaisuus on osata kuunnella itseään. 

Diagnosoin itseni ylikuormittuneeksi. En ollut ylikunnossa, mutta en myöskään kunnossa. Leposyke oli siis koko ajan täysin normaali, eikä mitään SOS-tilannetta päässyt syntymään. Vanhat tanssit, koeviikko, autokoulu, kisakausi, treenit ja muut ihan tavalliset elämän rasitteet olivat vain yhdessä liikaa. 

Tämän viikon maanantaina palasin takaisin harjoitusten pariin. Tiistain kova treeni sujui edellispäivän puntista ja aamun hieronnasta huolimatta tosi hyvin. En oikeasti ymmärrä, miten se on mahdollista, sillä seuraavana yönä heräsin korkeaan kuumeeseen. Makaan siis nyt sängyn pohjalla influenssapotilaana, enkä vaihteeksi pääse harjoittelemaan. Harmittaa isolla V:llä. Urheilu on yhtä vuoristorataa. 

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top