perjantai 8. syyskuuta 2017

SM Iisalmi 2/3

perjantai 25.8.2017

En osannut jännittää. Olin todella itsevarma, ja uskon sen olleen yksi avainsanoista onnistuneeseen suoritukseeni. Jostain tuntemattomasta syystä yritin kuvitella itseni pahimpiin mahdollisiin tilanteisiin, joita kisan aikana voisi sattua. Haastoin itseäni, suorastaan kiusasin. Idiootti. Kuvittelin tulevani toiseksi. Kolmanneksi. Kuvittelin saavani takareisikrampin. Varastavani. Kaatuvani. En silti saanut jännitystä aikaan, en uskonut kuvitelmiani. Pystyin keskittymään vain täydelliseen onnistumiseen - se oli ainoa skenaario, jonka näin mielessäni. Tuntui ihan tyhmältä miettiä asioita, jotka normaalisti pyörivät tahtomattakin päässäni ennen kilpailua. Tiedostin tämän ja ymmärsin, että psyykeeni oli nyt tikissä. Armottomassa tikissä. Tosin kropallani oli siinä vaiheessa vielä hieman tekemistä, heh.

En kertonut äskeisestä kehuskellakseni. Jokainen urheilija tietää, että joskus vaan natsaa. Tasosta ja tuloksista riippumatta joskus kohdalle vain sattuu päivä, kun tuntuu, että mikään ei oo mahdotonta. Oon todella onnekas, että se päivä osui kauden pääkisan kohdalle. Fiilis ei kuitenkaan ollut mitenkään erityisen korkealla. Surkea sää latisti tunnelmaa, kroppa tuntui väsyneeltä alkuerien jäljiltä ja viisi kerrosta vaatteita kiristi inhottavasti. Ratajakoja vaihdeltiin, koko ajan tuntui olevan kiire jonnekin. En malttanut odottaa kentälle pääsyä. Siitä hetkestä eteenpäin kaikki on aina selvää ja samanlaista joka kerta kisasta riippumatta, silloin pystyy rauhoittumaan. Kentällä mä tiedän aina, mitä teen. Verkassa oon yleensä kujalla.

Paikoillenne. Tai ei käskystä oikeastaan saanut selvää, mutta muutaman elämäni aikana kuullun lähetyksen perusteella pystyin tulkitsemaan sen oikein. Joka kerta hypin, kyykistyn, ravistelen ja kumarrun telineisiin samalla tavalla, ja kun sitten olen rauhoittunut paikoillenne-asentoon, kuiskaan itselleni kaksisanaisen ohjeen: "Vitun täysiä." Pahoittelut kielenkäytöstäni, mutta edellinen lause kuuluu kisarutiiniini, yhtään sitä kaunistelematta. Syvä hengenveto sisään. Puhallus ulos. Valmiit.

Kiihdytys sujui hyvin. Pääsin hyvin vauhtiin, ja heti kiihdytyksestä noustuani liimasin silmäni edestäni starttaavaan juoksijaan. Keskityin tasaiseen juoksuun ja tuijotin hullun lailla selkää edessäni. Tavallisesta poikkeavasti nyt mielessäni ei pyörinyt mitään turhaa tai ylimääräistä (Kalevan kisoissa mietin takakaarteessa oluthanoja, ihan oikeasti). Kahdensadan metrin jälkeen jalat rullasivat helposti ja kevyesti, ja teki tajuttoman paljon mieli kiristää. En ole koskaan uskonut itseeni niin paljoa, kuin mitä tein puolessa välissä SM-finaalia. Tiesin pystyväni saavuttamaan sen, mitä kaikkein eniten halusin ja tarvitsin. Jalkojen hyvästä kulusta huolimatta pysyin silti alkuperäisessä suunnitelmassani ja maltoin pitää saman vauhdin yllä vielä reilut viisikymmentä metriä. Sitten vaihdoin rytmiä. Oikeastaan heti rytminmuutoksen jälkeen koko matkan kiikareissani ollut selkä katosi taakseni, ja tyhjä, pitkä etusuora suomenmestaruuteen aukesi eteeni. En vieläkään ajatellut mitään, annoin vaan mennä. Kuulin koko ajan toiset juoksijat takanani, ihan lähellä. Fiilis oli paniikinomainen; mun oli vaan pakko vetää kovempaa. Aivan pakko.

Uskalsin tuulettaa jo hieman ennen maalia. Mä tein sen. Koko matkan aikana en ollut ajatellutkaan kelloa enkä loppuaikaa, en oikeastaan koko viikonlopun aikana. Ennätys oli kylmästä ilmasta ja tuulesta huolimatta heittäytymisen päässä. Heittäytymisen, jonka käytin tuulettamiseen, koska tässä kisassa ei ole koskaan ollut kyse tuloksista: tässä kisassa oli kyse mestaruudesta.

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top