sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Miten menee?

Moikka!

Kirjoittaessani tätä postausta istun ihanassa auringonvalossa sängylläni, kuuntelen toisella korvalla isääni, joka on tilaamassa mulle piikkareita puhelimitse, ja yritän jaksaa aloittaa lukemaan koeviikkoa varten. TOISTA koeviikkoa. Viime viikolla olin Kuortaneella tekemässä kokeet kolmesta kurssista (ruotsi, englanti, filosofia), jotka olivat mulla vielä tuolla koulussa kesken. Huomenna mulla alkaa täällä uudessa koulussa Nurmossa koeviikko, ja mulla on neljä koetta (kemia, pitkä matikka, fysiikka & saksa). Onneksi koeviikkoon tulee ensi viikonloppuna mukava paussi Jyväskylän SM-kisojen ansiosta. Ja hei, saan vihdoin juosta uusilla piikkareilla!

Mitä mulle kuuluu? Hyvää, kiitos. Nyt on jo helmikuu, ja mä oon edelleen selvinnyt täysin vammoitta tän harjotuskauden. Harjotusten osalta ollaan pitäydytty suunnitelmassa ja ollaan hyvin aikataulussa kesää ajatellen, vaikkakin tähänastiset hallikauden tulokset saattavat aiheuttaa hieman päinvastaisia mielikuvia. Mulle hallikausi on vain muutama piristävä kisa pitkän treenikauden väliin, eikä sitä varten erityisesti herkistellä, valmistauduta, tai aseteta tavoitteita. Jos mun hallikausi olisi kuva Instagramissa, sen kuvatekstinä olisi "Jokavuotinen farssi", ihan kuin monetmonet nuoret kirjoittavat tekstiksi Instagramiin lataamansa koulukuvansa alle. Koulukuvat ovat farsseja, koska sä et koskaan oo valmis sillon, kun kuvauspäivä tulee, tai varsinkaan sillon, kun salamavalo välähtää ja koko luokka katsoo sivusta sun poseeraamista. Joskus satunnaiset onnistumiset pääsevät kehyksiin olkkarin hyllylle, ja niitä jaetaan tarrakuvina kavereille. Eikä huono kuva tarkota sitä, että oppilas olisi ruma. Samalla tavalla toimivat mun hallikaudet: en koskaan ole valmis, enkä ainakaan silloin, kun pyssy pamahtaa ja kaikki kiinnostuneet seuraavat tuloksiani ja juoksuani. Silloin tällöin onnistun, ja nuo onnistumiset on ripustettu kehyksiin mun pään sisään. Eikä epäonnistumiset tarkota sitä, että mä en olisi hyvä. Toivottavasti tälle kaudelle osuisi yksi onnistuminen.

Syitä, miksi tulostasoni tällä hetkellä on mitä on, on monia. Suurimpana pidän ehkä stressiä - se vaikuttaa muhun todella helposti todella paljon, ja sitä on nyt reippaasti liikkeellä. Yksi koeviikko olisi jo ihan tarpeeksi stressaamaan mua, mutta nyt mulla on niitä kaksi, ja lisäksi hirveästi kaikkea muuta. Vastaamattomat sähköpostit kasaantuvat päivä päivältä isommaksi vuoreksi, ja blogi loistaa tyhjyydellään. Jostain täytyisi myös hankkia kesätöitä.

Mutta silti mulla menee ihan hyvin, enkä valita. Ei oikeastaan tee edes mieli valittaa, vaikka syitä ehkä löytyisikin. Enemmän mulla on asioita, joista tulee hyvä mieli: Viikon päästä tää on kaikki ohi, ja mulla alkaa seuraavassa jaksossa oikeasti mielenkiintosia aineita. Viikonloppuna pääsen kisaamaan Jyväskylään, näkemään monia kavereita ja nauttimaan juoksemisesta. Eilen kävimme poikaystäväni kanssa mielenkiintoisen keskustelun vanhemman miehen kanssa salilla (joka muuten epäili meitä sisaruksiksi, not the first time), ja hän vaikutti todella kiinnostuneelta urheilusta. Taisin jopa saada hankittua yhden uuden kannustajan kesän Kalevan kisoihin! Tänään on ihana ilma, ja vatsaan sattuu hyvällä tavalla eilisen lihaskunnon jäljiltä. Saan uudet piikkarit, ja mulle on tulossa paketti Zalandolta. Mun pupu täyttää tänään neljä, taidan leipoa sille kakun. Eikö siinä ole ihan tarpeeksi syitä hymyillä, ja yrittää olla ajattelematta sitä paskamaista koeviikkoa, johon on enää ihan liian vähän aikaa? Tiedän, että mun oikeasti kannattaisi ajatella sitä, ja tehdä töitäkin sen eteen. Silti olin aikeissa nyt vain hymyillä, ja mennä leipomaan sitä kakkua.

Tässä tapauksessa luotan urheilijalle tyypilliseen kunnianhimooni, ja toivon sen ottavan vallan vielä ennen kokeita. Tiedän sen tapahtuvan, mutta sitä ennen mä vaan oon hetken. Sitä mä just nyt tarviin. Jos mä vaikka lupaan tulla kertomaan teille, miten mun kokeet meni, niin ehkä saisin siitä tarpeeksi paineita pystyäkseni panostamaan kunnolla?

"Minusta harjoittamani urheilupsykologian pitää olla tavoitteellista, jäsentynyttä, suunnitelmallista ja arvioitavissa ja kuvattavissa olevaa. Ensimmäisillä tapaamiskerroilla yleensä mietitään yhdessä tavoitteita ja sovitaan, millä aikavälillä tavoitteisiin pyritään. Eli urheilija nimeää asioita, joihin omasta mielestään tarvitsee apua tai kuuntelijaa. Yhdessä siis mietitään, mihin aisoihin yhteistyöllämme pyritään ja missä aikataulussa. Kun sopimamme ajanjakso on täynnä, tarkastellaan, täyttyivätkö tavoitteet ja miten hyvin, ja jatketaanko työskentelyä. Joskus prosessit ovat pitkiä, joskus sovitaan vaikka vain kolmesta kerrasta ja sitten katsotaan, jos se vaikka riittäisi", Kokkonen kertoo tavanomaisista työtavoistaan. Itse olen käynyt psykologilla juttelemassa vaikeista asioista, ja tuolloin jo yksi kerta auttoi mua todella paljon - vaikka kuvittelin alunperin sen olevan turhaa. 

Psykologia ei ole pelkästään korjaavaa ja hoitavaa, toisin kuin monet ajattelevat. Psykologin palvelut rinnastetaan usein lähemmäs lääkäriä kuin vaikka fysioterapeuttia, mikä olisi mielestäni paljon osuvampaa. Tämä johtuu siitä, että tieteenä psykologia on keskittynyt vuosisatojen ajan sairauksien parantamiseen ja kuntouttamiseen, ja psykologi kuuluu Suomessa virallisesti terveydenhuollon piiriin. Suomessa ja muissa länsimaissa terveydenhuoltoa leimaa hyvin medikaalinen käsitys terveydestä, mikä antaa monesti virheellisen kuvan urheilupsykologiasta. Onneksi positiivinen psykologia on nykypäivänä ottanut vallan ja on alettu puhumaan ennaltaehkäisystä ja mielen hyvinvoinnista (mielenterveyden tai mielisairauksien sijaan). 

Kerro mulle, tarvitsen sua

Ainoa tapa korjata tämä tilanne on puhua enemmän. Tällä hetkellä tästä puhutaan aivan liian vähän ja jos puhutaan, puhutaan kuiskaten. Valmentajat, ohjatkaa urheilijanne urheilupsykologeille tarpeen vaatiessa ja ollessa vaatimatta. Urheilijat, älkää hävetkö, pelätkö ja antako ennakkoluulojenne vaikuttaa. Urheilupsykologiasta on hyötyä."Itse toivoisin, että psyykeen hyvinvoinnista ja pahoinvoinnista niin urheilussa kuin sen ulkopuolellakin puhuttaisiin, jotta mieleen liittyvät asiat normalisoituisivat. Että tulisi se päivä, jolloin reiden kipuilusta ja alakuloisuudesta olisi yhtä vaivatonta puhua," Kokkonen sanoo.

Kerro anonyymisti (veeraperalaa.sarahah.com) tai kommentoi alas sun kokemuksista urheilupsykologiasta: miksi oot käyttänyt, miksi et, miten koit että oli hyötyä, kommentoi tekstiäni... Tuun kirjottamaan tästä paljon lisää tulevaisuudessa, joten teidän kokemukset ja kommentit olisivat suureksi hyödyksi - mulle ja meille kaikille. Nyt puhutaan tästä, urheilijat, valmentajat ja vanhemmat! 

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top