keskiviikko 20. syyskuuta 2017

Ainakin se on ohi nyt

En tehnyt koko kesänä yhtään ennätystä. Voitin suomenmestaruuden. Sain SM-pronssia. Olin kuudes Kalevan kisoissa. Pääsin nuorten Ruotsi-otteluun, voitettiinkin vielä. Mutta en tehnyt yhtään ennätystä. Viime vuonna pääsin aloittamaan tiivistelmän kaudestani sanoilla "Paras. Kausi. Ikinä". Lucky me. Tämä kausi oli oikeastaan vastakohta. Tuntuu todella diivamaiselta sanoa, että en ole tyytyväinen kauteeni. Saavutin asioita, joista en muutama vuosi sitten olisi uskaltanut edes haaveilla, mutta silti on vähän mitäänsanomaton olo. Ei tunnu huikeelta, ei tunnu siistiltä. Tavoitteeni olivat niin paljon korkeammalla kuin mitä pystyin saavuttamaan.

palkintojen jako

Alkuperäisen suunnitelman mukaan kausi 2017 oli tarkoitus aloittaa niin aikaisin kuin mahdollista. Puhuttiin toukokuun alusta. Sattuneesta syystä jouduin jättämään kisat pois, ja myös treenit kevenivät reippaasti. Pystyin tekemään lyhyitä teräviä, mutta yksi kaunis päivä Ylistaron urheilukentällä reisi kipeytyi yhtäkkisesti tosi pahasti, eikä lyhyet terävät tulleet sen jälkeen enää kuuloonkaan. Vamma ei parantunutkaan parissa päivässä niin kuin kuvittelin, vaan sen kanssa taisteltiin vielä pitkään. Pahimmillaan se oli yhden satasen kisan aikana ja jälkeen. Levossakin sattui. Juoksin parin päivän päästä siitä AM-viesteissä 300m - todellatodella typerää.

Mun piti juosta kesän eka nelkku Kurikassa, mutta puoli tuntia ennen juoksua ymmärsin, että en voinut juosta. Aamuyöstä pohkeeni kramppasi todella pahasti, ja ehti olemaan krampissa sen verran kauan, että kävelykin sattui vielä ennen illan kisaa (ja itseasiassa pari päivää sen jälkeenkin). Pakon sanelemana siirsin kauden avaustani jälleen eteenpäin.

Vihdoin avasin kauteni, tosin vasta Jämsänkosken karnevaaleilla 2.7. Siihen asti olin kamppaillut veriarvojen ja etureiden edelleen selvittämättömän vamman kanssa. Anemia oli estänyt pitkät vedot, etureisi lyhyet. Juoksin 58,22 - muutaman sadasosan huonommin kuin hallissa anemian pahimmassa vaiheessa. Juoksun jälkeen makasin paareilla katsomon alla kylmäpussi reidelläni. Vartti sen jälkeen ymmärsin, että kylmä pahensi kipua reilusti.

palkintojen jako

Tavoittelin hullun lailla rajaa Kalevan kisoihin, ja kun se ei ensimmäisellä (ja ainoalla, niinkuin Jämsänkoskella kuvittelin) yrityksellä onnistunut, uhrauduin vetämään yhden välipäivän jälkeen uudelleen. Vielä kerran mä päätin yrittää. Juoksin Kurikassa, kaatosateessa, 12 asteen lämpötilassa, kovassa tuulessa, yksin. En pystynyt ottamaan teräviä aukaisuvetoja ollenkaan ennen kisaa vältelläkseni kipua. 57,94, eli karsintaraja rikki. Tavoite käytännössä saavutettu.

Vaan ei riittänyt karsintaraja, täytyi vetää kovempaa päästäkseen kisoihin. Viimeisenä iltana ennen ilmoittautumisen päättymistä oli Porissa kisa. Se oli ylivoimaisesti rankin kilpailu koko kesänä, henkisesti. Ennen kuin lähdimme ajamaan Poria kohti, istuin eteisen lattialla, itkin ja hakkasin päätäni seinään. "Mä en jaksa, mä en jaksa." Ensinnäkin paineet olivat jäätävät. Kasasin niitä itse itselleni, mutta samalla tiesin, että viime vuoden Kalevan kisojen kasin odotetaan kyllä pääsevän kisoihin mukaan. Kyseessä oli kolmas nelkku yhdeksän päivän sisään, ja onhan se raskasta. Päätin jo jääväni kotiin. Riisuin kengät jalastani ja ilmoitin äidille, että ei muuten lähdetä. No, vanhempani saivat kuitenkin mut tsempattua toisiin ajatuksiin, ja ymmärsin, että pakkohan mun on vielä yrittää. Ainakin voisin sanoa, että yritin kaikkeni. En olisi luovuttaja. Juoksin 57,02 - lähes sekunnin kovempaa kuin viimeksi. Ja sehän riitti Kalevan kisoihin. Kisa oli mulle todella tärkeä kauden kannalta, koska opin, että oli fiilis minkälainen tahansa (oli muuten kamala), on mahdollisuus onnistua. Sekä tietenkin meni vihdoin tajuntaan, että aina kannattaa yrittää.

Seuraavan kerran asetuin telineisiin Kalevan kisoissa, yhdeksän päivää Porin kisan jälkeen. Tässä vaiheessa reisivammani alkoi olla jo täysin kunnossa. Kotikisat, siisti fiilis. En kuvitellut pääseväni finaaliin alkukauden vaikeuksien jälkeen, enkä ainakaan nähtyäni alkueräni tulokset: 56,99. Viime vuonna olin viimeinen, joka pääsi loppukilpailuun ja aikani oli yhdeksän kymmenystä kovempi kuin nyt. Tuuli oli Seinäjoella kamala ja vaikutti kaikkien tuloksiin, minkä vuoksi aikani riitti sittenkin finaaliin. Valmentajani sanoi jopa, että sekunti ajasta lähtisi pelkästään sillä, että olisi hyvät olosuhteet. Olin yhtä aikaa järkyttynyt ja innoissani finaalipaikasta - kotikisat ja kaikki! Finaalista irtosi kuudes sija ajalla 57,13. En ole koskaan ollut niin väsynyt kuin tuon kisan jälkeen, henkisesti ja fyysisesti. Loppuverkalla itkin, en pettymystä, en iloa, vaan väsymystä. Kaikki stressi purkautui kyynelinä poskille. Nyt se oli ohi.

Juoksin vielä yhden nelisatasen ennen SM-kisoja. Juoksusta mulla ei ole mitään muistikuvaa, mutta aika oli 57,24. Kolmisen viikkoa tuon juoksun jälkeen oli pääpäivät! Kirjotinkin SM-kisoista jo erilliset postaukset, jotka löytyvät tästä, tästä ja tästä.

palkintojen jako
palkintojen jako
palkintojen jako

Kaksi viimeistä nelkkuani pääsin suorittamaan Suomen edustusasu päällä Tukholmassa. Henkilökohtainen kisa oli yksi suuri farssi. Ei jännittänyt, ei sattunut mihinkään, kunto oli kohdallaan. Ja silti se meni aivan päin mäntyä. En jostain syystä uskaltanut juosta tarpeeksi kovaa, ja etusuoralle käännyttäessä olin lähemmäs 20m jäljessä kärjestä. Not kidding. Tein loppusuoralla varmaan satasen enkan ja nousin kakkossijalle jääden vain karvan verran ruotsalaisesta. Ja kyllä harmitti, koska voimia jäi jäljelle aivan liikaa. Loppuaika 56,51. No, vahingosta viisastuneena juostessani ankkuriosuuden ottelun päätöslajissa, pitkässä viestissä, en ajatellut himmailla ollenkaan. Tää viesti oli ehdottomasti mun kauden kohokohta. Fiilis juostessa oli huikea. Tunsin, kuinka mun kädet ja jalat kihelmöi vauhdissa. Takasuoralla tuntui, kuin olisin juossut alamäkeen. Askel rullasi rentona, enkä olisi päässyt yhtään kovempaa. Vasta etusuoralla alkoi hapottaa, mutta jaksoin hyvin loppuun. Ihan viimeiset metrit mietiskelin tuulettaako vai eikö tuulettaa ennen maaliviivaa, joten siinä kohtaa vauhti hieman hidastui. Ruotsi oli jäänyt reilusti taakse, stadionilla oli äänekäs yleisö ja mä vihdoin onnistuin! Oma valmentajani kellotti ajaksi 55,30. Sen mukaan reilu sekunti pois eilisestä juoksusta (tosin lentävä lähtö ja vaihto jne., eli aika ei ole kovin tarkka, mutta silti ylivoimaisesti paras juoksu koko kesänä!). Jes!

palkintojen jako
palkintojen jako
palkintojen jako
palkintojen jako
palkintojen jako

Loppu hyvin, kaikki hyvin siis. Silti jäi harmittamaan, että tilastot jäivät noinkin köyhän näköisiksi. Tärkeintä tässä vaiheessa kuitenkin on, että itse tietää kehitystä tapahtuneen ja pääsee sen pohjalta jatkamaan kovaa työtä kohti suurempia tavoitteita! Ehdottomasti tähän asti raskain ja vaikein kausi on suoritettu kunnialla loppuun, ylimeno alkaa olla lusittu ja muutaman päivän päästä pääsee taas treenin makuun :-)

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top