perjantai 7. lokakuuta 2016

Ruokavalio hävettää

Hopsan! Ylimenokausi vierähti nopsasti ohi (vaikkakin matelemiselta se tuntui) ja nyt aletaan pikkuhiljaa pääsemään treenin makuun takaisin kiinni! Tällä hetkellä jokin pieni flunssanpoikanen kiusaa mua ja mun treeniohjelmaa, mutta eiköhän tämäkin tästä. Mun piti tehdä kaikenlaisia postauksia ylimenon aikana, koska kuvittelin mulla olevan kerrankin aikaa, mutta koeviikkokin sattui just osumaan tuolle aikavälille muiden kiireiden lisäksi, joten blogi on nauttinut ylimenosta aivan kuin minäkin. Pidemmittä puheitta, viralliseen asiaan!

Oon siis jo kauan harkinnut tekeväni postauksen mun syömisestä ja ruokavaliosta. Siitä kysellään tosi paljon, sitä ihmetellään tosi paljon ja sitä ymmärretään tosi vähän. Ja tiedättekö, tämän postauksen sisältö hävettää mua todella paljon.

Usein kysytyt kysymykset: Pidätkö ruokapäiväkirjaa? -En. Syötkö koskaan herkkuja? -Kyllä. Määräilläänkö sun syömistä esimerkiksi valmennuksen puolelta? -Eipä juurikaan. Mitä sä et saa syödä? -Syön mitä haluan.

Mun asenteeni syömistä kohtaan on vähän, noh, erikoinen. Karkeasti sanottuna, jos ihmisen ei olisi ihan pakko syödä, mä tuskin söisin. En nauti syömisestä samalla tavalla kuin monet muut, ja saatan joskus jopa unohtaa syödä. Olen aina ollut uskomattoman nirso, ihan pienestä asti. Joskus kymmenvuotiaana pelkäsin sairastuvani anoreksiaan - vaikka oikeastihan sillä ei ole mitään tekemistä nirsouden kanssa. Se nyt sattui tuon ikäisenä olemaan ainoa syömishäiriö, jonka tiesin, ja sen ikäisenä olin myös huomannut syömiseni olevan aika poikkeavaa muihin verrattuina. En silti halunnut / pystynyt tehdä asialle mitään.

Millä tavalla poikkeavaa? No, en syönyt mitään. En tykännyt mistään, kaikki oli liian pahaa syötäväksi. Havainnollistan tätä kertomalla, että viimesen kolmen vuoden aikana oon syönyt ensimmäistä kertaa kokonaisen annoksen makaronilaatikkoa, pizzaa, voileipää, jossa on kinkkua ja juustoa päällä, puuroa ilman taistelua siitä pystynkö loppuun asti, kanapastaa, kinkkukiusausta ja kalakeittoa niin, etteivät kalat jää lautaselle. Samanlaisia esimerkkejä voisin heittää helposti useita lisää.

Ihan pentuna, eli muutaman vuoden ikäisenä mä söin vielä tosi hyvin ja normaalisti. Olin siihen asti aina syönyt hyvin. Veikkaan, että tähän pikkuhiljaa nirsostumiseen vaikutti se, etten ole elämäni ekoina vuosina joutunut/tottunut syömään mulle vieraita ruokia, tai edes erilaisia versioita tuntemistani ruuista. Äiti on ollut koko mun alkuelämän ajan eskarilaiseksi asti kotona, ja silloin on syöty vain niitä äidin tekemiä, tuttuja ruokia, joista me kaikki tykkäsimme. Mun ei oo siis tavallaan tarvinnut opetella syömään erilaisia ruokia. Varmasti myöskin oma tuittupäisyys on vaikuttanut asiaan, tyhmyyden ja periksiantamattomuuden lisäksi. Jos mä päätin, että joku ruoka oli pahaa, se silloin oli pahaa. Tätä arviota varten mun ei välttämättä tarvinnut edes maistaa sitä. Olin todella lapsellinen, mutta toisaalta olin myös lapsi. Kun eskarissa ja alakoulussa ruuan laatu oikeasti romahti siihen kotiruokaan verrattuna, ja sen poisheittäminen helpottui suuressa porukassa, lähti alamäki ihan kunnolla vauhtiin. Ekoilla luokilla opettajat onneksi vielä vahtivat syömistä ja yrittivät auttaa, mutta muistan useasti lähteneeni itkien pois ruokalasta. En pystynyt syömään, ja kaikki kaverit olivat jo menneet välitunnille. 4-, 5-, 6- ja 7-luokilla oli ehkä pahin tilanne. Lounas saattoi olla koulussa yksi tai kaksi näkkäriä ja salaattia. Silloin en toki enää itkien lähtenyt viemään tarjotinta pois, vaan olin oppinut ja tottunut salakuljettamaan pihvit paperin alla puolijuoksua jäteastioille. Seiskaluokalla en edes ottanut lämmintä ruokaa, hyvä kun ruokalassa kävin. Mä odotin pitkään pääseväni yläasteelle, koska siellä kukaan ei valvoisi syömisiä.

Koulun ruokalistalla saattoi olla jopa alle kymmenen ruokalajia, joita söin. Kotona oon silti aina syönyt hyvin, eikä siinä oo koskaan ollut mitään ongelmaa. Söin oikeastaan kaikkia ruokia mitä meillä tehtiin, ja suurin piirtein lautasmallin mukaan. Oikea määrä aterioita päivässä, just sopivilla aikaväleillä. Liikuin paljon, söin paljon. Kasvukäyräni ovat aina menneet niin pituus- kuin painosuunnassakin tasan niitä malliviivoja pitkin terkkarikäynneillä, eikä mulla oo ikinä ollut minkäänsuuntaista ongelmaa kasvun tai kehityksen ohella. Menkat alkoivat normaaliin aikaan ja ovat aina olleet säännölliset, eikä urheilu siis koskaan ole vaikuttanut niihin mitenkään. Pieni tietoisku suurimmalle osalle pojista ja muille tietämättömille; on yleistä että kovan harjoittelun myötä menkat muuttuvat epäsäännöllisiksi tai jäävät jopa kokonaan pois. Onneksi mun vanhemmat on pitäneet huolta siitä, että syön, ja oikealla tavalla opettaneet uusiin ruokiin. Jo pelkästään sen takia ilman heitä en olisi saavuttanut puoliakaan niistä asioista, joihin olen tähän asti päässyt.

Mua on satoja kertoja haukuttu anorektikoksi ja tehty pilaa siitä, kuinka muka "apua Veera ei voi syödä ettei se lihoo, pitää olla fitness". Vaikka se onkin ollut ehkä läppää sanojan suusta, se on tuntunut joka kerta todellatodella paskalta. Kiitos siitä. Syömistottumukseni eivät oo millään tavalla koskaan liittyneet mun vartaloon, urheiluun tai terveellisyyden tavottelemiseen. Mä urheilijana tiedän, että voin syödä tällä kulutuksella melkeinpä mitä vain niin paljon kuin napa vetää, kunhan se on monipuolista eikä sisällä ylipaljoa roskaruokaa ja muuta mässyä. Tähän väliin pari hieman outoa faktaa: en oo IKINÄ käynyt Suomessa Mäkkärissä. Teneriffan Mäkkäriä testasin kyllä, ja söin puolikkaan kanahampparin. Sama tilanne BK:n kanssa, ei oo sielläkään tullut vierailtua kuin tasan kerran. Miksi? En tiedä, mutta kun tähän asti on kerran selvitty ilman, niin aion myös pitää asian näin.

Seiskaluokan jälkeen aloin parantaa syömistäni kunnolla. Kouluruokailu ei ole koskaan ollut vahvoilla, mutta ysiluokalla se oli ehdottomasti vahvimmillaan. Se, etten syönyt punaista lihaa, vaikutti isosti ja vaikeasti mun koulusyömisiin. Tofu sun muut kasvismössöt eivät myöskään oikein napanneet, eivätkä muuten nappaa vieläkään. Pikkuhiljaa lisäsin mun ruokavalioon uusia ruokia ja opettelin syömään niitä, ja usein oon joutunut myös väkisin kiskomaan alas kaikenlaista silloin tällöin hauskoissakin tilanteissa. Vielä vuosi sitten mun Kuortaneelle muuttamista pidettiin vaikeana jo pelkästään senkin takia, etten osannut huolehtia syömisestäni tarpeeksi. Lupasin opetella syömään. Lupasin sen itselleni ja vanhemmilleni, sillä mä haluisin tänne, ja halusin kehittyä ja menestyä. Sen tein, ja viimeisen vuoden aikana mun ruokavaliosta on tullut jopa, noh, normaali. Nykytilanne on todella hyvä. Syön päivittäin kaksi lämmintä ruokaa, joista vähintään toisen kokkaan itse tai yhdessä poikaystävän kanssa. Yleensä syön koululla ilmaisen lounaan, mutta välillä valmistan senkin itse. Voin ylpeänä kertoa, että eivät mun ateriat kaukana lautasmallista ole. Kuortaneella oon oppinut ainakin nauttimaan syömisestä. Aamupala, välipalat ja iltapala ovat myös kunnossa, enkä kieltäydy orjallisesti myöskään satunnaisesta herkuttelusta.

En oikeastaan edelleenkään syö punaista lihaa. En ole tottunut sen makuun, mutta I'm working on it. Yritän kovasti laajentaa ruokavaliotani koko ajan, ja nykyisin siihen sisältyykin jo pieniä paloja punaista lihaa eri muodoissa. Olen tarkka lihan alkuperästä, ja syönkin mieluiten vain ja ainoastaan tuttua ja lähellä tuotettua ruokaa. Kalaa syön, ja kanaa paljon! Rakastan kanaa, ja se melkeinpä missä vain muodossa on lempiruokaani. Raudansaannistani huolehdin rautavalmisteilla, koska sitä urheilijana todellakin tarvitsen.

Myöhästyin kerran parhaan ystäväni synttäreiltä puolitoista tuntia joskus todella junnuna, koska en saanut lähteä sinne ennen kuin olin syönyt lautasen tyhjäksi. Ruokana oli makaronilaatikkoa, jota yritin itkien saada kurkusta alas. Siitä ei tullut mitään, ja muutaman haarukallisen jälkeen luovutin. Ensimmäisten ulkomaanmatkojeni ruuat ovat koostuneet ranskanperunoista ja Suomesta tuodusta purkkiruuasta. Voin kertoa, että tämä on ollut ihan tarpeeksi hankalaa.

Joudun useasti vieläkin vaikeisiin tilanteisiin ruuan kanssa. Juhlat, joissa tarjolla on kinkkupiirakkaa, voileipäkakkua ja joitain muita "herkkuja" ovat todella kiusallisia. Jouluruoka koostuu mun lautasella lohesta, perunasta ja punajuurisalaatista. Uusien kavereiden luona syöminen jännittää silloin, kun ei ole maininnut ruokailutottumuksistaan. Kisareissut ovat supervaikeita, enkä meinaa koskaan löytää mitään syötävää. Pysähdymme oikeastaan poikkeuksetta ABC:llä, jonka noutopöydästä löydän harvoin syömisen arvoista ruokaa. Hampurilaisia en syö, enkä ainakaan kisareissuilla. Lehtipihvit, mestästäjänleikkeet, eivätkä monet muutkaan nappaa. Yleensä hankin kisapäivän ravintoni Subista ja eväistä, mutta asia tulee vielä muuttumaan.

En oleta, että te ymmärrätte mua. Tässä kuitenkin paljon pyydetty postaus siitä, minkälaisia ongelmia mulla on ollut syömisen kanssa. Sisältö hävettää mua oikeasti, mutta tieto siitä, että pystyn puhumaan asioista menneessä aikamuodossa helpottaa huomattavasti. Harmi, jos odotitte postausta esimerkillisestä ruokavaliosta, joka on tie urheilun huipulle. Hahha, älkää ottako mallia.

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top