torstai 9. kesäkuuta 2016

Kehityskolmio uusiksi

Moikka!

Suomessa annetaan liian vähän arvoa henkiselle valmennukselle/valmentautumiselle. Kaikki tietävät, että henkinen valmius on iso ja tärkeä osa urheilua, mutta asiasta ei mun mielestä puhuta ja kerrota tarpeeksi, eikä siihen anneta kunnolla mahdollisuutta.

Joka ikinen, joka on koskaan käynyt millään luennolla urheiluun liittyen, on nähnyt sen tutun, jo takaraivoon syöpyneen kolmion kuvan:

palkintojen jako

Kyllähän me sen tiedämme, että kehitykseen vaaditaan jokaista noita kolmea, tärkeää asiaa. Mutta mitä vaaditaan niiden saavuttamiseen ja täyttämiseen? Mä kutsuisin tota maagista, kaikkeen kykenevää voimaa motivaatioksi. Mun mielestä kehityskolmiosta löytyisi kaikki edellytykset kehitykselle vasta, kun se olisi kehystetty paksulla alueella, johon olisi printattu "motivaatio". Kukaan ei sattumalta syö juuri lautasmallin mukaisesti, eikä skippaa menojaan saadakseen tarpeeksi lepoa. Sattumalta ei varsinkaan pysty harjoittelemaan kuin huippu-urheilija. Sattuman sijasta se kaikki tehdään, koska halutaan jotain niin paljon. Halutaan saavuttaa se oma tavoite niin kovasti, että ollaan valmiita tekemään mitä vain sen eteen. Onkohan kukaan koskaan saavuttanut tavoitettaan vahingossa, ilman motivaatiota? 

Pointtini on siis se, että noista kolmesta perusasiasta jaksetaan jauhaa lähes kyllästymiseen asti, mutta se tärkein helposti unohtuu. Kun on tarpeeksi motivaatiota, ovat nuo kaikki kolme asiaa oikestaan automaattisesti oikeassa suhteessa keskenään, itsestäänselvyyksiä. Ja pelkkä motivaatio on vain yksi esimerkki niistä monista asioista, joista me urheilijat haluaisimme tietää ja oppia lisää. Tiedetään, että sen avulla kehitytään - harjoitellaan, syödään ja levätään. Mitä sitten, kun kaikki työ on tehty, kehitystä on tapahtunut ja on vihdoin näytön paikka? Kisapäivä, jännittää ihan järjettömästi. Minä puhun nyt pelkästä omasta puolestani, mutta uskon monen muun nyökyttelevän mun mukana: haluan tietää, miten saan jännityksen helpottumaan, uskon itseeni kasvamaan, pystymään olemaan hellempi, mutta samalla myös tarpeeksi ankara itselleni, tai saamaan tsempattua itseni uudelleen harjoitteluun loukkaantumisen jälkeen. Kukaan ei ole koskaan kertonut näitä asioita mulle.

Joo, en kuitenkaan väitä, ettei näistä asioista olisi ollenkaan puhuttu. Jämsän karnevaaleilla muistan jonain vuonna kuulleeni luennolla aiheesta pienen ripauksen, samoin kuin joillain alueleirillä. Mutta se ei ole mulle puhumista, se ei ole konkreettista keskustelua ja apua. Mulle ei ole melkeinpä mitään hyötyä parista yleispätevästä vinkistä siihen, kuinka jännitys helpottuu tai kuinka "se vain kuuluu asiaan". Mä tarvitsen luotettavan ihmisen, joka ymmärtää mun asioista, ja jonka kanssa voin keskustella siitä, miltä musta tuntuu ja minkälaisia ongelmia tai epävarmuuksia mulla on ollut. Joku, joka osais oikealla tavalla tsempata ja kannustaa. Henkinen valmentaja, urheilupsykologi tai vastaava olisi kova sana.

Mä en tiedä, mutta toivon, ja haluan uskoa siihen, että edes kovemmalla tasolla urheileville, esimerkiksi maajoukkueurheilijoille löytyy tällästä apua ja mahdollisuuksia. Että ne, jotka sitä tarvitsevat, pääsevät säännöllisesti tai tarpeen mukaan käymään juttelemassa ja miettimässä just vaikka tavotteitaan, harjotteluaan, jännitystään ja epävarmuuttaan. Ja vaikka ei mitään varsinaista "ongelmaa" olisikaan, ei tavoitteiden ja suunnan kertaaminen varmasti haitaksikaan ole. Tähän asiaan mun on kyllä turha puuttua, koska noin kovan tason urheilusta ei mulla näin juniorina oo vielä mitään käsitystä.

Mun mielestä olisi huippujuttu, jos tollaset asianosaavat ihmiset, eli urheilupsykologit ja henkiset valmentajat, ottaisivat isomman roolin urheilussa. Meille suositellaan monesti fyssareita ja hierojia, lääkäreitä ja ortopedejä, mutta ikinä kukaan ei oo maininnut mitään tälläsestä henkisestä puolesta. Mä haluan siihen muutosta. Meille nuorille voisi kertoa enemmän mistä, miten, milloin ja miksi tällästen ihmisten luo olisi hyvä mennä piipahtamaan silloin tällöin, ja varata vaikka harjotusporukan tai seuran puolesta jokaselle eka käynti. Leirit olisivat hyviä tilaisuuksia tavata psykologeja ja "aivovalmentajia". Mun mielestä se olisi tärkeä, iso ja ainakin mun kohdalla melko ratkaseva muutos harjottelussa, kisaamisessa ja yleensäkin elämässä. 

Mun elämästä löytyy kyllä ihmisiä, jotka ehkä osaisivat keskustella tästä. Valmentaja, vanhemmat, poikaystävä ja kaverit. Kaikkien heidän kanssa jonkin verran onkin tullut jutskattua, mutta ei sillä tavalla kunnolla ajan kanssa.

Mä tiedän jo, että mä aion kouluttautua sellaseksi ihmiseksi. Urheilupsykologiksi ehkä, se vaikuttaa tosi mielenkiintoselta. Haluan olla tekemässä sitä ja auttamassa muita siinä, missä mua ei ainakaan vielä ole autettu. Nykyisin oon itse yrittänyt lukea itseäni ja selvittää, mistä mikäkin johtuu ja mitä sille voisi tehdä. Ei tämä peilille puhuminen ihmeitä ole kyllä tehnyt, hah. Mun parhaita tsemppareita ja psykologeja ovat tällä hetkellä kynä, paperi ja treenisoittolista. Ne toimivat hetkellisesti kriittisimmissä vaiheissa, men hjälp! Itse oon saanut myös tsemppiä Erik Bertrand Larssenin Paras- kirjasta, jota todellakin suosittelen jokaselle. Kirjottaja on Norjan suosituin puhuja ja mentaalinen valmentaja - koska hän on paras. Jos osaisin puhua norjaa, lähtisin vaikka juosten kylään. Erik, I need u in my life. 

"If you train your mind for running, everything else will be easy."

-Amby Burfoot

Kertokaa nyt ihmeessä oonko yksin mielipiteeni kanssa? Onko muilla samaa ongelmaa, vai johtuuko tämä vain syrjäsestä asuinseudusta ja kyvyttömyydestä olla oma-aloitteisempi?

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rauta murske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top