torstai 11. helmikuuta 2016

Happokännit

Moikka!

Juoksin lauantaina nelkun Botnia Gameseissa naisten sarjassa - osa teistä saatto vilaukselta lähdön nähdäkin telkkarista. Eka nelkku sitten piiriottelun, huh. Olin jotenkin ihan täysin unohtanut, kuinka toi matka juostaan ja miten pitkä se oikeastaan on. Mut home is where your heart is, ja mä tunnistin paikan ja matkan kodikseni heti kun laskeuduin telineisiin. Onnekseni kisa meni ihan hyvin, varsinkin kauden ekaksi nelisataseksi - hävisin, kuolin ja jäin tavoitteestani.

Lähtöpaikalla tuijotin äitiä ja Juusoa, jotka hymyilivät ja viittoivat käsimerkeillään mulle tsempit kisaa varten. Mua oikeasti hymyilytti, olisin halunnut vaikka nyökätä tai hymyillä takasin, mutta en pystynyt. Mun kasvot eivät totelleet käskyjäni, ihan kuin mun mieli ja keho eivät olisi tunteneet toisiaan. Jännitti ihan törkeesti. Tuijotin heitä vaan ihan tyhmänä, ja kun tajusin, ettei hymyilemisestä tullut mitään, käänsin pääni vain pois. Jännitys ei oo mukava tunne.

palkintojen jako
palkintojen jako

Lähdin täysillä tottakai (miten niin "tottakai", hitaaseen lähtöönhän mun kaikki juoksut on kaatuneet), ja tarkotuksenani oli rentouttaa juoksu alkukiihdytyksen jälkeen. Toisin kuin yleensä, kiihdytys ei jäänyt kesken, mutta juoksun rentouttaminen kyllä. Askel oli tosi väkinäinen takasuoralla, mikä väsytti tasasesti koko kroppaa. Kahensadan kohalla tuntu jo aika kovasti jaloissa - piti silti kiristää. Kaarteessa vielä kuvittelin saavani muut kiinni. Siihen voimat eivät kuitenkaan ihan riittäneet, mutta jonkin verran heitä kyllä saavutin loppua kohti. Loppusuora oli ihan helvettiä. Hapot vaan yksinkertasesti tappo mua hitaasti viimesen viiskyt metriä tosta "maailman mahtavimmasta matkasta".

Ja se oli nautintoa. En edes sano tätä sarkastisesti: hapot ovat nautintoa.

palkintojen jako
palkintojen jako

Maalissa joka paikkaan sattui. En tuntenut mun jalkoja, ja silti samaan aikaan tuntu kun ne olisivat tulessa. Tuntui, että mun jalat räjähtäisivät ihan kuin liian täyteen puhallettu ilmapallo. Oksetti. Pyörrytti. Kurkkuun sattui kuiva halli-ilma.

Istuin maassa vaikka tiesin, että olisi pakko lähteä pian liikkeelle, halusin hölkätä hapot pois jaloistani. Nousin ylös, mutta joka ikinen liike sattui. Jalat pettivät alta. Lysähdin uudestaan maahan riisumaan piikkareita jaloistani. Mua sattui päähän ja silmissä tuntui oudolta.

Jouduin seisoskelemaan paikoillani aivan liian kauan kentän laidalla ennen kuin pääsin keskikentän puolelle valmentajani luokse. Päässä tuntui painetta ja pyörrytti, joten makasin tekonurmella valmentajan hieroessa jalkojani nopeuttaakseen aineenvaihduntaa. Jopa vaatteiden pukeminen tuntui pahalta, hah. Pystyin jo juomaan jonkin verran vettä, mutta sekin lähinnä oksetti. Mieltä kalvasi pieni pettymys äskeiseen juoksuun, ja ajatus siitä, että joutuisin vielä raahautumaan katsomoon loppuverkan jälkeen masensi jo valmiiksi.

Yritin lähteä kevyesti hissuttelemaan tekonurmikenttää ympäri, jotta kroppa palautuisi äskeisestä. Se ei kuitenkaan heti onnistunut, vaan jouduin aluksi käveleskelemään pysyäkseni edes pystyssä. Kohta jalat alkoivat kuitenkin toimia ja pystyin juosta - enkä tuntenut missään enää pienintä palastakaan maitohaposta, oikeasti. Tuntui hyvältä, hölkkä kulki. En ymmärrä vieläkään, mitä tapahtu ja mihin ne kaikki hapot karkasivat, mutta jaloissa ei enää missään vaiheessa ton jälkeen tuntunut miltään. Nimenomaan jaloissa siis - loppumatkasta jouduin hidastamaan estääkseni oksennuksen, hah.

Lähdin pois kentältä pukkarikäytävään, enkä ollut kauaa ehtinyt kävellä, kun törmäsin seinään. Aivan oikeasti, tör-mä-sin sei-nään. Yhtäkkiä silmissä sumeni ja oli vaikeaa pysyä jaloillaan. Yritin ottaa seinästä tukea, mutta silmä huijasi sen verran, että etäisyyden hahmottaminen mun ja seinän välillä oli olematonta. Kuului kolahdus, jota seurasi mun oma nauru ja sivustaseuraajien hölmöt katseet. Olin vetänyt happokännit.

Happohumalassa heiluin nauraen ympäri Botnia-hallia, ja purkasin jäljelle jäänyttä energiaa typerään väsyneeseen läppään ja loikkiin pukkarikäytävässä. Osanotot Juusolle, joka joutu kestämään mua koko ton päivän. Olin aivan tajuttoman väsynyt.

palkintojen jako

Nelkku on tositosi monen urheilijan inhokkimatka, aivan kuin kasikin. Suurimpana syynä juurikin fakta siitä, että niiden juokseminen tuntuu ihan törkeän kamalalta. On varmaan vaikeaa ymmärtää, miksi kukaan haluaisi juosta matkan, joka oksettaa, pyörryttää, hapottaa ja sattuu. Jonka harjoittelu on raskasta, ja tuntuu joskus lähes yhtä pahalta kuin itse kisa. Miksi kiduttaa itseään vuodesta toiseen, askeleesta toiseen vain siksi, että ehtisi juosta kenttäkierroksen ennen ketään toista? Mulle toi tunne on just the main point. En tiedä mitä masokismia tämä on, mutta mitä pahemmalta maalissa tuntuu, sen parempi olo mulla on. Ei sillä, ettenkö pikajuoksijoita, hyppääjiä ja heittäjiä arvostaisi (enemmänkin hatunnosto heille!), mutta itse muita lajeja suorittaessani en osaa tuloksiani arvostaa niin paljoa kuin ehkä pitäisi. Sillon tällön, kun eksyn satasen lähtöpaikalle, ja pyrähdän maaliin, oli aika sitten kuinka hyvä tahansa, en osaa olla siitä läheskään yhtä kiitollinen kuin pidemmiltä matkoilta. Tuntuu, etten oo antanut kaikkeani, koska maalissa ei tunnu miltään. Samaa vauhtia olisi pystynyt juoksemaan tuplasti yhtä pitkästi (päätelkää itse, mitä tää kertoo mun kiihdytyskyvystä) mutta silti jouduin jo pysähtymään maaliin. Hyvänä esimerkkinä tästä on kesän 2014 SM-kisat, joista käteen jäi suomenmestaruus 300 metriltä ja hopea kasilta. Arvostin enemmän hopeaa kasilta, kuin suomenmestaruutta - kasi tuntui jaloissa, kolmosella maali tuli vastaan jo ensimmäisen maitohapon kutittaessa jalkojani. Okei, liitoittelua. Tottakai kolmonenkin tuntuu, mutta guys u got the point. Kun taas palataan näihin mun omiin matkoihin, voin sanoa: mitä pahemmalta tuntuu, sen enemmän oon antanut itestäni radalle. Ja radalle voisin uhrata ihan kaikkeni. "My body may hurt when I run, but my heart hurts when I don't."

Alkupuolella postausta sanoin, että kisa meni hyvin: hävisin, kuolin ja jäin tavoitteestani. Kyllä, hävisin. Olin oikeasti ekaa kertaa elämässäni koko kisan viimeinen, mutta lohdutukseksi myös ylivoimaisesti nuorin suht. kovatasoisessa naisten sarjassa. Kuolemaani oonkin tässä koko postauksen ajan kuvaillut, ja siihen oon tyytyväinen. Annoin kaiken itestäni, mitä sillä hetkellä oli annettavissa. Toki ehkä ton kaksi sadasosaa, minkä verran jäin tavoitteestani, olisin saanut puristettua pois. Oon siis oikeasti ihan tyytyväinen, vaikka paljon parannettavaa jäikin. Kesän kisoista jäi paljon asioita hampaankoloon. Päästin itseni silloin ihan liian helpolla, joten oikeastaan ainoa asia, mitä lauantain kisasta loppujen lopuksi lähdin hakemaan oli tappohappokuolema, ja sen mä sain. Todistin itelleni, että pystyn antamaan itestäni paljon enemmän - todistin, että juoksu voi tuntua paljon pahemmalta. Nyt vain kehitetään vauhdinjako kuntoon ja lisää treeniä, niin ennätykset murskautuu tavotteiden mukana ens kesänä!

Veera

Tukijat

elisafysio 2000 mirtelorinta-jouppirinta-jouppik-rautamurske

Blogiarkisto

elisassurinta-jouppik-rautajysio 2000mirtelomurske
Top